Don Ramónin ja doña Jesusitan avioliitto oli vain sovinnaisliitto, joka oli solmittu pelkästään omaisuuden takia, mutta kuitenkin se teki heidät verrattain onnellisiksi; sanomme verrattain, sillä kun nuori tyttö oli päässyt luostarista vain mennäkseen naimisiin, eivät he olleet koskaan rakastaneet toisiaan, mutta sen sijaan oli heidän välillään hellä, vilpitön kiintymys.
Doña Jesusita kulutti aikansa askareissa, jotka lasten tähden olivat välttämättömät, elellen intiaaninaistensa parissa; hänen miehensä taas, joka täydellisesti oli kiintynyt tilanomistajan elämän tuomiin velvollisuuksiin, oleskeli melkein alituisesti vaquerojensa, peoniensa ja metsästäjiensä seurassa, niin ettei nähnyt vaimoaan muuta kuin muutamien minuuttien aikana ruokapöydässä, ja väliin hän jäi kokonaisiksi kuukausiksi metsästämään Rio Gilan rannoille.
Meidän on kuitenkin lisättävä, että ollessaan joko poissa taikka kotona don Ramón piti mitä suurinta huolta siitä, ettei hänen vaimoltaan puuttunut mitään ja että hän sai pienimmätkin päähänpistonsa täytetyiksi, säästämättä rahaa tai vaivoja hankkien hänelle, mitä hän näytti toivovan.
Doña Jesusita oli viehättävän kaunis ja enkelimäisen herttainen; hän näytti, jollei mielellään, niin ainakin suuremmitta vaikeuksitta mukautuneen siihen elämään, johon hänen puolisonsa oli pakottanut hänet alistumaan, mutta hänen suurista, mustista, kaihoisista silmistään, hänen kasvojensa kalpeudesta ja ennen kaikkea siitä surumielisyyden vivahduksesta, joka alinomaa varjosti hänen himmeänvalkoista otsaansa, oli helppo päättää, että tässä hurmaavassa kuvapatsaassa asuva palava sielu sekä tämä sydän, joka ei tuntenut edes omaa itseään, oli kokonaan suunnannut huomionsa lapsiinsa, että hän ihaili näitä kaikkein kauneimman ja pyhimmän rakkauden, äidinrakkauden, koko neitseellisellä voimalla.
Mitä don Ramóniin tulee, niin hän oli aina hyvä ja huomaavainen vaimolleen, jota hän ei ollut vaivautunut tutkistelemaan, ja niin hänellä oli oikeus pitää vaimoaan maailman onnellisimpana olentona, jollainen tämä olikin senjälkeen, kun Jumala oli suonut hänen tulla äidiksi.
Aurinko oli vähän aikaa sitten mennyt mailleen, taivaalta rupesi vähitellen katoamaan purppurainen värivivahdus, samalla kun tuli yhä hämärämpi. Jokunen tähti alkoi jo tuikkia taivaalla ja iltatuuli virisi niin pirteänä, että se yöksi ennusti kauheata myrskyä, jollaisia näillä seuduilla saa nähdä usein puhkeavan.
Käskettyään huolellisesti sulkea jäljellä olevan osan karjaa aitaukseen mayoral kutsui koolle vaquerot ja peonit, ja kaikki suuntasivat kulkunsa haciendaan, mistä iltakello heille ilmoitti, että levon hetki vihdoinkin oli käsillä.
Kun taloudenhoitaja kulki viimeisenä isäntänsä ohitse tervehtien kumartamalla, kysyi tämä häneltä:
"Kuulehan, Eusebio, montako nautaa meillä on tänä vuonna?"
"Neljäsataa viisikymmentä, mi amô (isäntäni)", vastasi mayoral, suurikokoinen, kuiva ja laiha mies, jonka pää oli jo harmaantunut ja jonka kasvot olivat parkitun nahanpalasen näköiset, pysäyttäen hevosensa ja ottaen päästään hattunsa, "siis seitsemänkymmentäviisi enemmän kuin viime vuonna; naapurimme jaguarit ja apachit eivät ole tehneet meille suuria vahinkoja viime aikoina."