"Se on sinun ansiotasi, Eusebio", sanoi don Ramón. "Valppautesi on ollut erinomainen; minä osaan kyllä sen palkita."
"Paras palkkioni on se kaunis kiitos, jonka teidän armonne juuri on minulle lausunut", vastasi mayoral, jonka karkeat kasvot loistivat tyytyväisyyden hymystä.-"Eikö minun pitäisi huolehtia samalla tavalla siitä, mikä kuuluu teille, kuin jos se olisi omaani?"
"Kiitos", vastasi aatelismies liikuttuneena pusertaen palvelijansa kättä. "Tiedän sinun olevan minulle uskollinen."
"Elämässä ja kuolemassa, herrani; äitinihän on imettänyt teitä, minä kuulun teille ja teidän perheeseenne."
"Mennään nyt jo, Eusebio!" puhui haciendero iloisena. "Illallinen on valmis, señora on varmaankin jo pöydässä, älkäämme antako hänen odottaa meitä pitempään."
He astuivat molemmat patioon, ja Eusebio, kuten don Ramón oli häntä nimittänyt, valmistautui sulkemaan portit, mikä hänen oli tapana tehdä joka ilta.
Sillä aikaa don Ramón astui haciendan ruokasaliin, jonne kaikki vaquerot ja peonit olivat kokoontuneet.
Tämän ruokasalin koko keskiosan valtasi suunnattoman iso pöytä. Ympärillä oli nahalla päällystettyjä penkkejä ja kaksi puuleikkauksilla koristettua nojatuolia, jotka olivat määrätyt don Ramónille ja señoralle. Näiden takana seinällä riippui neljä jalkaa korkea norsunluinen Kristuksenkuva kahden taulun välissä, joista toinen esitti Jesusta Öljymäellä ja toinen vuorisaarnaa. Siellä täällä irvistelivät kalkilla valkaistuille seinille ripustettuina isännän metsästysretkillään tappamien jaguarien, puhvelien tai hirvien päät.
Pöydässä oli runsaasti lahuota, sakeaa, maissijauhoista ja lihasta valmistettua keittoa, pucheroa eli olla podridaa ja pepiania; määrätyissä paikoissa pöytää oli mezcal-palloja ja vesikarahveja. Hacienderon viittauksesta alkoi ateria. Vähän myöhemmin puhkesi rajuna aikaisemmin uhannut myrsky.
Satoi rankasti. Joka hetki kirkkaat salamat saivat valot huoneessa tuntumaan himmeiltä, ja niitä seurasi hirvittävä ukkosenjyrinä.