Käärmeen heimo, johon Kotkanpäänkin johtamat soturit kuuluivat, oli saapunut preirielle luvultaan lähes viidensadan miehen suuruisena joukkona metsästääkseen bisoneja ja ryhtyäkseen taistelemaan pooneja ja sioux-intiaaneja vastaan, joiden kanssa he lakkaamatta sotivat.

Kotkanpään tarkoituksena oli heti sotaretkensä päätyttyä viipymättä liittyä veljiinsä, toimittaakseen turvaan kylän valtauksessa saamansa saaliin ja ottaakseen osaa suureen retkeen, jota hänen heimonsa valmisteli preiriellä hajallaan olevia valkoihoisia ja mestitsejä vastaan, joita intiaanit syystä pitävät leppymättöminä vihamiehinään.

Johtajansa moninaisista varokeinoista huolimatta oli tämä osasto edennyt nopeasti.

Kuudennen päivän iltana linnoituksen hävittämisen jälkeen comanchit pysähtyivät pienen, nimettömän joen varrelle, jollaisia niin runsaasti näillä tienoilla tapaa, ja valmistausivat leiriytymään yöksi.

Ei mikään ole yksinkertaisempaa kuin intiaanien leiriytyminen heidän ollessaan sotajalalla.

Hevoset pannaan liekaan, etteivät pääsisi karkaamaan. Ellei pelätä äkkiyllätystä, sytytetään leirivalkeat. Päinvastaisessa tapauksessa kukin syö ja asettuu levolle, mikäli voi.

Lähdettyään linnoituksesta intiaanit eivät olleet missään huomanneet merkkejä, jotka olisivat panneet heidät arvelemaan, että heitä seurattiin tai heidän puuhiaan tarkkailtiin. Heidän tiedustelijansa eivät olleet keksineet mitään epäiltäviä jälkiä.

He olivat jo lähellä heimonsa leiriä, tuntien itsensä täysin turvallisiksi.

Kotkanpää käski sytyttää valkeat ja sijoitti itse vahdit. Sitten hän nojautui ebenpuuta vasten, otti esille piippunsa ja käski tuoda espanjalaisen vanhuksen ja naisen eteensä.

Kun he olivat tulleet hänen luokseen, tervehti Kotkanpää sydämellisesti vanhusta ja tarjosi hänelle piippunsa. Tämän hyväntahtoisuuden osoituksen vanhus otti vastaan ajatellen kysymyksiä, joita intiaani epäilemättä hänelle tekisi.