Hetken vaitiolon jälkeen viimemainittu tosiaankin alkoi puhua.
"Viihtyykö veljeni hyvin punanahkojen parissa?" kysyi hän.
"Olisin väärässä, jos valittaisin, päällikkö", vastasi espanjalainen. "Siitä asti, kun olen ollut seurassanne, on minua kohdeltu kunnioittaen."
"Veljeni on ystävä", lausui comanchi mahtipontisesti.
Vanhus kumarsi.
"Olemme vihdoinkin saapuneet metsästysalueellemme", jatkoi päällikkö. "Veljeäni Harmaahapsea on rasittanut pitkä elämä. Hän sopii paremmin neuvottelutulien ääreen kuin hevosen selässä metsästämään hirviä tai bisoneja. Mitä veljeni haluaa?"
"Päällikkö"; vastasi espanjalainen, "sananne pitävät paikkansa. Oli aika, jolloin muiden preirien lasten tavoin vietin päiväkausia metsästäen ja ratsastaen tulisen ja kesyttämättömän hevosen selässä. Voimani ovat hävinneet, jäsenistä on kadonnut niiden notkeus, ja silmäni ovat menettäneet erehtymättömyytensä. En kelpaa enää retkelle, olipa se kuinka lyhyt hyvänsä."
"Hyvä!" vastasi intiaani tyynesti puhaltaen suustaan ja sieraimistaan savupilviä. "Sanokoon veljeni siis, mitä hän haluaa, ja se toimitetaan."
"Kiitän teitä, päällikkö, ja käytän hyväkseni hyväntahtoista tarjoustanne. Olisin onnellinen, jos suostuisitte auttamaan minua pääsemään häiritsemättä johonkin rotuni asumaan kylään, missä rauhassa voisin viettää ne muutamat päivät, jotka minulla enää on elettävänä."
"Oh! Miksi en sitä tekisi? Ei mikään ole helpompaa saavuttuamme heimomme luo. Koska veljeni ei halua asua punaihoisten ystäviensä luona, täytetään hänen toivomuksensa."