"Minulla on poika, joka on suuri valkoihoinen metsästäjä. Hänen pitäisi tällä hetkellä olla preiriellä. Jos veljeni kenties suostuisi muutaman päivän ajan vielä pitämään meitä luonaan, niin ehkä tapaisimme hänet. Hänen suojeluksensa alaisina meillä ei enää olisi mitään pelättävää."
Hänen näin varomatta puhuessaan espanjalainen teki kauhua ilmaisevan liikkeen.
"Señorita", huudahti hän kiivaasti äidinkielellään, "varokaa…"
"Hiljaa!" keskeytti intiaani hänet lyhyesti. "Miksi valkoinen veli puhuu edessäni vierasta kieltä? Pelkääkö hän minun ymmärtävän hänen sanansa?"
"Oh, päällikkö!" vastasi espanjalainen vain kieltävästi pudistaen päätään.
"Siis veljeni suvaitkoon valkoihoisen äitini puhua, kun hän kääntyy päällikön puoleen."
Vanhus oli vaiti, mutta kolkko aavistus ahdisti hänen sydäntään.
Comanchipäällikkö tiesi varsin hyvin, keiden kanssa hän oli tekemisissä, mutta piteli molempia espanjalaisia kuin kissa leikkii hiirellä. Ilmaisematta lainkaan vaikutelmiaan hän kääntyi naisen puoleen ja kumartaen kohteliaasti kuten ainakin intiaanit, joille tämä ominaisuus synnynnäisenä kuuluu, sanoi lempeällä äänellä ja miellyttävästi hymyillen:
"Ohoo! Äitini poika on taitava metsästäjä. Sepä hauskaa."
Naisraukan sydän laajeni riemusta.