"Niin", myönsi hän innostuneena, "hän on lännen preirieiden rohkeimpia erämiehiä."
"Ohoo!" lausui päällikkö yhä rakastettavampana, "tuolla kuuluisalla soturilla on varmaankin nimi, jota kaikki preiriellä kunnioittavat."
Espanjalainen kärsi kauheita tuskia. Kun kuitenkin comanchin silmä piti häntä kurissa, ei hän tiennyt, miten voisi varoittaa emäntäänsä ilmaisemasta poikansa nimeä.
"Oi!" huusi vanhus, "kaikki äidit ovat samanlaisia, heistä heidän poikansa ovat sankareita! Vaikka nyt on puheena taitava nuori mies, ei hän ole muita merkillisempi. Hänen nimeään ei veljeni varmastikaan ole koskaan kuullut."
"Mitenkä veljeni sen tietää?" kysyi intiaani väkinäisesti nauraen.
"Minä vain arvelen niin", vastasi vanhus, "tai ainakin, jos veljeni sattumalta on kuullut sen mainittavan, niin se on jo aikoja sitten kadonnut hänen muististaan eikä kannata tulla uudelleen mainituksi. Jos veljeni sallii, niin poistumme, sillä päivä on ollut rasittava ja nyt on jo aika mennä levolle."
"Tovin kuluttua", vastasi comanchi rauhallisesti ja kääntyen naisen puoleen kysyi tältä suoraan:
"Mikä on sen valkoihoisen soturin nimi?"
Mutta vanhan naisen oli hänen palvelijansa, jonka uskollisuuden ja viisauden hän tunsi, väliintulollaan tehnyt varovaiseksi, eikä hän vastannut, sisimmässään tuntien tehneensä virheen, mutta tietämättä, miten sen korjaisi.
"Eikö äitini ole kuullut kysymystäni?" jatkoi päällikkö.