"Mitä hyödyttäisi teille lausua nimeä, joka todennäköisesti on teille tuntematon eikä ainakaan herätä mielenkiintoanne? Jos veljeni sallii, niin poistun!"
"Ei, ette saa poistua, ennenkuin äitini on sanonut poikansa, tuon suuren soturin, nimen", sanoi comanchi rypistäen kulmakarvojaan ja polkien jalkaa, vain huonosti salaten raivoaan.
Erämies huomasi, että tästä oli tehtävä loppu.
"Veljeni on suuri päällikkö", sanoi hän. "Vaikka hänen tukkansa on ruskea, on hänen viisautensa suunnaton. Olen hänen ystävänsä, eikä hän tahtone käyttää väärin sattumaa, joka on saattanut hänen käsiinsä hänen vihamiehensä äidin. Tämän naisen poika on Uskollinen Sydän."
"Ohoo!" lausui Kotkanpää kaameasti hymyillen. "Sen tiesin. Mistä syystä valkoihoisilla on kaksi kieltä ja kaksi sydäntä ja miksi he aina koettavat erehdyttää punanahkoja?"
"Emme ole koettaneet teitä pettää, päällikkö."
"Ettekö? Siitä asti kun olette olleet luonamme, on teitä kohdeltu kuin heimomme lapsia, ja minä olen pelastanut henkenne!"
"Se on totta."
"No niin", jatkoi hän ivallisesti hymyillen, "tahdon osoittaa teille, että intiaanit eivät koskaan unohda hyvää työtä ja että he osaavat palkita pahan hyvällä. Kuka on minuun ampunut nämä haavat, jotka tässä näette? Uskollinen Sydän! Olemme vihamiehiä, hänen äitinsä on vallassani. Voisin hänet heti kiinnittää kidutuspaaluun, se olisi oikeuteni."
Molemmat espanjalaiset painoivat päänsä alas.