Kuunnellen tarkasti pienintäkin melua, hän oli joka hetki kuulevinaan avuksi rientävän poikansa kiireiset askeleet. Hänen sydämensä vavahteli pelosta. Hän rukoili Jumalaa sielunsa sisimmässä, että hän itse saisi kuolla rakkaan lapsensa, sijasta.
Päänahkatanssi jatkui kiihkeänä hänen ympärillään.
Joukoittain sotureja, suurikokoisia, kauniita, ylellisesti koristettuja miehiä, joilla kaikilla oli kuitenkin kasvot värjätty mustiksi, pyöri parittain paalun ympärillä, johtajina seitsemän rummuilla ja chichikueilla varustettua soittajaa, joiden kasvot oli maalattu mustia ja punaisia juovia täyteen ja joiden päässä oli tarhapöllön siipiä, ulottuen pitkälle alas selkään.
Miehillä oli mustat sulat ja punainen puku ja käsissään pyssyjä ja sotanuijia, joiden päätä he tanssiessa pitivät alaspäin.
He olivat laajana puoliympyränä paalun ympärillä. Vastapäätä heitä tanssivat naiset täydentäen kehän.
Kotkanpää, joka johti sotureja, piti kädessään pitkää sauvaa. Kepin päähän oli kiinnitetty ihmisen päänahka. Sen yläpuolella oli oljilla täytetty harakka siivet levällään, vähän alempana samassa kepissä oli toinen päänahka, ilveksennahka ja sulkia.
Kun tanssi oli tovin jatkunut, asettuivat soittajat tuomitun viereen ja aikaansaivat korvia huumaavan melun laulaen, lyöden kaikin voimin rumpujaan ja ravistellen chichikueitaan.
Tanssi jatkui jokseenkin kauan kauhean ulvonnan säestyksellä, joka oli omiaan saattamaan pelosta hulluksi tuon onnettoman, sillä se ennusti kaikkein hirveintä kidutusta.
Vihdoin Kotkanpää kosketti tuomittua kevyesti sauvallaan. Tämän merkin johdosta melu lakkasi kuin taikaiskusta, rivit hajaantuivat, ja kukin otti aseensa.
Kidutus alkoi!