"Ilomieli", sanoi hän tyynellä ja terävällä äänellä, "päästä vapaaksi nuo kaksi olentoa."
"Mitä ajattelet?" huudahti erämies ällistyneenä, "sehän olisi kuolemantuomiosi!"
"Sen tiedän."
"No?"
"Pyydän sinua sittenkin sen tekemään."
Kanadalainen ei vastannut, vaan alkoi vihellellä hampaittensa välitse. Vetäen esille puukkonsa hän yhdellä iskulla leikkasi poikki köydet, joilla hänen vankinsa olivat sidotut. Nämä pakenivat hypähtäen kuin jaguarit ja kätkeytyivät ilosta ulvoen kiireesti ystäviensä joukkoon. Sitten Ilomieli pani veitsensä tuppeen vyölleen, heitti aseensa pois, laskeutui hevosensa selästä ja asettui päättäväisesti Uskollisen Sydämen viereen.
"Mitä teet?" huudahti viimemainittu, "pelastaudu, ystäväni!"
"Minäkö pelastautuisin, miksi sen tekisin?" vastasi kanadalainen huolettomasti. "Hitto vieköön, en. Koska kuitenkin joskus on kuoltava, niin kuolen yhtä hyvin tänään kuin myöhemmin. Kenties en enää saisikaan näin sopivaa tilaisuutta."
Molemmat miehet puristivat toistensa kättä innostuneesti.
"Päälliköt", lausui Uskollinen Sydän tyynesti kääntyen intiaanien puoleen, "nyt olemme vallassanne, tehkää niinkuin parhaaksi näette."