Ihastuneena rikkaasta kasvistosta, joka oli hänen silmiensä edessä, tuo kunnon oppinut oli unohtanut kaiken muun kuin runsaan saaliin, jonka nyt voisi saada. Hän käyskenteli kumarruksissa pysähtyen joka kasvin eteen, jota ihaili kauan aikaa, ennenkuin raskitsi sen riistää maasta.
Kun hänellä oli koossa lukematon määrä kasveja, jotka hänen mielestään olivat tavattoman harvinaisia, päätti hän vihdoinkin istuutua puun juurelle, rauhassa luokittaakseen ne niin huolellisesti kuin kaikki etevät tiedemiehet tavallisesti menettelevät tässä erikoisessa työssä, vähän väliä pureskellen korpunpalasia, joita veti esille repustaan.
Hän oli jo kauan syventyneenä tähän työhön, joka tuotti hänelle suunnatonta nautintoa, jommoista vain oppineet voivat tuntea, ja olisi luultavasti unohtunut tätä työtä tekemään, kunnes yö olisi hänet yllättänyt ja pakoittanut hänet etsimään suojaa, ellei muuan varjo olisi äkkiä asettunut juuri hänen ja auringon välille ja pimittänyt kasveja, joita hän niin huolellisesti luokitteli.
Koneellisesti tohtori kohotti päätään.
Mies, joka nojautui pitkään rihlapyssyyn, oli pysähtynyt hänen eteensä ja tarkasteli häntä pilkallisen huomaavaisesti.
Mies oli Musta Hirvi.
"He! he!" naurahti hän tohtorille, "mitäs te siinä hommaatte, arvoisa herra? Hiisi vieköön, kun näin jotakin liikkuvan, niin luulin, että tiheikössä oli metsäkauris, ja olin vähällä lennättää teihin luodin."
"Hitto!" huudahti tohtori katsahtaen häneen kauhistuneena, "huomatkaa tarkoin, olisitte voinut minut tappaa, tiedättekö?"
"Jumaliste!" jatkoi erämies naurahtaen, "mutta älkää lainkaan pelätkö, huomasin erehdykseni ajoissa."
"Jumalan kiitos."