Mutta kun ensi kiihko oli mennyt ohi ja hän huomasi, kuinka häneltä kaatui miehiä, voimatta kostaa ja valloittamatta tuumaakaan lisää alaa, päätti hän, ei luopua piirityksestä, vaan siirtää hyökkäyksen myöhemmäksi toivoen pääsevänsä parempaan tulokseen yön aikana tehtävällä rohkealla äkkirynnäköllä tai viimeisenä hätäkeinona saattamalla piiritetyt ennemmin tai myöhemmin nälkäkuoleman uhkaamiksi.
Hän luuli olevansa varma siitä, että oli mahdotonta saada keltään apua näillä preirieillä, joilla tapaa vain kaikille valkoihoisille vihamielisiä intiaaneja tai joitakin erämiehiä ja metsästäjiä, eivätkä nämä välitä sekaantua asioihin, jotka eivät lainkaan koske heitä.
Tehtyään kerran päätöksen kapteeni pani sen heti täytäntöön.
Hän katsahti ympärilleen: tilanne oli edelleen sama. Äärimmäisin ponnistuksinkaan eivät preirierosvot olleet kyenneet askeltakaan etenemään ylös jyrkkää rinnettä, joka johti suojavarustuksille.
Heti kun joku rosvo ilmestyi näkyviin, saattoi meksikolaisen karbinista lähtenyt kuula hänet vierimään alas.
Kapteeni antoi käskyn vetäytyä taaksepäin, ja sitä varten hän matki preiriekoiran ulvontaa.
Taistelu lakkasi heti.
Seutu, jonka hetkistä aikaisemmin olivat tehneet niin eloisaksi taistelevien huudot ja tuliaseiden laukaukset, vaipui äkkiä täydelliseen hiljaisuuteen.
Heti kun miehet olivat keskeyttäneet tuhotyönsä, aloittivat kondorikotkat, korpit ja urubu-linnut omansa.
Preirierosvojen jälkeen petolinnut. Se oli asianmukaista.