"En väitäkään vastaan", myönsi nuori tyttö leikillisesti, "mutta ilman kasvientutkijaa ei teillä nyt olisi miestä vankinanne. Kasveille olette siis velvollinen antamaan tunnustuksen."
"Kasvien etsinnällä on hyvät puolensa, se on tunnustettava, mutta kullakin asialla olkoon aikansa. Tahtomatta moittia sanon, että tohtori ei aina ole osannut yhtä hyvin valita aikaansa."
Huolimatta vakavista tapahtumista, joihin nämä sanat viittasivat, eivät läsnäolevat voineet pidättäytyä hymyilemästä kovaonnisen oppineen kustannuksella.
"No niin, no niin", lausui doña Luz, "en tahdo, että tohtorirukkani kimppuun hyökätään. Hänelle on ollut kylliksi suurena rangaistuksena muistamattomuudestaan se syvä suru, joka häntä on vaivannut tuon kohtalokkaan päivän jälkeen."
"Olette oikeassa, neiti, en puhu siitä enää. Nyt pyydän teiltä lupaa saada poistua luotanne, sillä toverini ovat suorastaan kuolla nälkään. Kunnon väkeni odottaa minua aloittaakseen aterian."
"Mutta", kysyi Eusebio, "mitä aiotte tehdä miehelle, jonka pidätitte?"
"En vielä tiedä. Heti syötyäni ryhdyn häntä kuulustelemaan ja luultavasti hänen vastauksensa määräävät toimintani hänen suhteensa."
Padat nostettiin tulelta, hirvenliha leikattiin viipaleiksi, ja erämiehet ja intiaanit istuutuivat veljellisesti toistensa viereen ja söivät hyvällä ruokahalulla.
Vain naisille tarjottiin erikseen ruokaa heidän osastossaan, ja Eusebio hoiti hovimestarin arkaluontoisia tehtäviä niin huolellisesti ja vakavasti kuin arvokkaammassakin ympäristössä.
Mies, joka oli pidätetty luolan lähistöltä, oli jätetty kahden luotettavan, hampaisiin asti aseistetun erämiehen vartioitavaksi, jotka eivät hellittäneen hänestä silmiään. Mutta mies ei mitenkään näyttänyt ajattelevan pakoonpääsyä. Hän päinvastoin kävi reippaasti käsiksi ruokaan, jota oli huomattu asettaa hänen eteensä.