Hän oli joukon keskelle kätkeytyneenä kuullut kaikki, mitä oli puhuttu.
Rosvo heitti pois puoleksi polttamansa savukkeen, kumarsi kohteliaasti nuorelle tytölle ja tervehti häntä kunnioittavasti.
"Olen onnellinen, hyvä neiti", lausui hän, "kunniasta, jonka suvaitsette minulle suoda."
"Jättäkää ivalliset kohteliaisuutenne. Kuuntelen teitä. Mitä teillä on minulle sanottavana?"
"Arvostelette minua väärin, neiti", vastasi rosvo, "mutta toivon myöhemmin voivani päästä entiseen arvooni silmissänne. Ettekö siis tunne minua? Luulin jättäneeni mieleenne paremman muiston."
"Mahdollista kyllä, olen kenties eräänä ajanjaksona säilyttänyt teistä hyvän muiston", vastasi nuori tyttö innostuen, "mutta senjälkeen, mitä on tapahtunut muutama päivä sitten, en voi teissä huomata muuta kuin pahantekijän."
"Puheenne on julmaa."
"Suokaa anteeksi, jos se saattaa teitä loukata, mutta en ole vielä täydellisesti toipunut kauhusta, jota minussa herätitte ja jota kartuttaa tämänpäiväinen käyttäytymisenne, sensijaan että se vähentäisi sitä. Suvaitkaa siis pitemmittä puheitta ilmoittaa minulle aikomuksenne."
"Olen epätoivoissani, kun ymmärrätte minua noin huonosti, neiti. Lukekaa kaikki mitä on tapahtunut, sitä rukoilen teiltä, minussa virinneen intohimon rajuuden syyksi ja uskokaa…"
"Hyvä herra, te loukkaatte minua!" keskeytti nuori tyttö hänet ojentautuen ylevästi. "Mitä yhteistä voi olla minun ja rosvopäällikön välillä?"