Kun rosvo kuuli tämän verisen herjauksen, nousi kuumeen puna hänen kasvoilleen. Hän pureskeli raivoissaan viiksiään, mutta hilliten itsensä kätki sydämensä pohjaan kaikki kuohuttavat tunteet ja vastasi tyynellä ja kunnioittavalla äänellä:
"Olkoon niin, neiti. Musertakaa minut, olen sen ansainnut."
"Lausuaksenneko minulle näitä ylimalkaisia puheenparsia te olette katsonut läsnäoloni välttämättömäksi? Siinä tapauksessa katsotte kai parhaaksi, että nyt poistun. Minunsäätyiseni tyttö ei ole tottunut sellaisiin tapoihin eikä kääntämään korvaansa sellaisille puheille."
Hän liikahti lähteäkseen Uskollisen Sydämen äidin luokse, joka puolestaan lähestyi häntä.
"Vielä silmänräpäys, neiti", huudahti rosvo rajusti. "Koska halveksitte pyyntöjäni, niin kuulkaa käskyni!"
"Käskynnekö!" kiljahti erämies syöksyen hänen eteensä. "Oletteko unohtanut, missä olette, heittiö?"
"No, no! Pois uhkaukset, hyvät isäntäni", jatkoi rosvo sointuvalla äänellä, pannen kädet ristiin rinnalleen, ojentaen päänsä pystyyn ja suunnaten läsnäoleviin syvintä halveksumista kuvastavan katseen, "tiedättehän hyvin, että minulle ette voi mitään, ettei hiuskarvaanikaan saa kajota."
"Tuo on jo liikaa!" huudahti Uskollinen Sydän.
"Seis, Uskollinen Sydän", sanoi doña Luz asettuen hänen eteensä, "mies ei ole raivonne arvoinen. Onpa näin parempikin, hän on ainakin mainio roistona, kun on heittänyt pois naamionsa!"
"Niin, olen heittänyt pois naamioni!" karjaisi rosvo raivostuneena, "kuulkaa siis, mitä sanon, narrimainen tyttöseni. Kolmen päivän kuluttua tulen takaisin. Näettehän, että olen hyväsydäminen", lisäsi hän kaameasti hymyillen. "Annan teille ajatusaikaa. Ellette silloin suostu tulemaan kanssani, joutuu enonne mitä kauheimman kidutuksen uhriksi ja viimeiseksi muistoksi itsestäni lähetän teille hänen päänsä."