Rakkaus
Doña Luz ja Uskollinen Sydän olivat keskinäisissä väleissään joutuneet omituiseen asemaan.
Ollen molemmat nuoria ja kauniita he melkein tietämättään rakastivat toisiaan, uskaltamatta sitä tuskin itselleenkään tunnustaa.
Molemmilla oli, vaikka heidän elämänsä olivatkin kulkeneet aivan erisuuntaisia latuja, samanlaiset reippaat tunteet ja yksinkertaisen lapsellinen sydän.
Nuoren tytön lapsuus oli vierinyt hiljaa ja värittömästi ylenmääräisissä uskonnonmenoissa, tässä maassa, missä Kristuksen palveleminen on enemmän pakanuudelle sukua kuin meidän maittemme puhdas, jalo ja yksinkertainen uskonto.
Hän ei ollut koskaan tuntenut sydämensä sykkivän kiihkeästi. Hän ei tiennyt, mitä rakkaus on, eikä hän tuntenut suruakaan.
Hän eleli siis kuin taivaan lintu, unohtaen edellisen päivän ja ajattelematta seuraavaa.
Matka, jolle hän oli joutunut mukaan, oli kokonaan muuttanut hänen elämänsä.
Ne suunnattomat näköalat, jotka avautuivat preriellä hänen eteensä, suuret virrat, joiden poikki hän kulki, valtavat vuoret, joiden yli hänen usein oli matkattava ja joiden lumipeitteiset huiput näyttivät koskettavan taivasta, olivat avartaneet hänen ajatuksiaan. Huntu oli, niin sanoaksemme, pudonnut hänen silmiltään, ja hän oli ymmärtänyt, että Jumala oli hänet luonut muutakin varten kuin hyödyttömästi viettämään elämäänsä luostarissa.
Uskollisen Sydämen ilmestyminen poikkeuksellisissa olosuhteissa oli hurmannut tytön sielun, joka oli avoinna kaikille vaikutelmille ja valmis niitä säilyttämään.