Tehtyään erämiehelle omituisen ehdotuksensa, rosvo oli kiireesti lähtenyt paluumatkalle.
Hän oli kuitenkin niin tottunut preirie-elämään, että hyvinkin osasi epäillä useiden vihollistensa seuraavan aivan kintereillään. Mutta hän oli ottanut käytäntöön heidät eksyttääkseen kaikki metkut, joita hänen kekseliäät aivonsa hänelle neuvoivat. Hän kierteli lukemattomat kerrat edestakaisin, palasi tuontuostakin samaa tietä kuin oli juuri kulkenut, ja vetäytyi, niin sanoaksemme, kymmenen askelta taaksepäin edetäkseen yhden askeleen.
Nämä monet varokeinot olivat tavattomasti hidastuttaneet hänen kulkuaan.
Saavuttuaan joen rannalle, jonka vesi huuhteli luolan suuta, hän katseli vielä kerran ympärilleen varmentuakseen siitä, ettei kenenkään sivullisen silmä väijynyt hänen puuhiaan.
Kaikki oli rauhallista. Ei mitään epäilyttävää näkynyt. Hän aikoi juuri työntää veteen lautan, joka oli ollut kätkettynä lehtien alle, kun joku kahina pensastossa kiinnitti hänen huomiotaan.
Rosvo hätkähti. Vetäen kiireesti vyöltään pistoolin hän latasi sen ja alkoi päättäväisesti astella sinne päin, mistä tuo levottomuutta herättävä kahina lähti.
Muuan mies, joka oli kumartuneena maata kohti, repi paraillaan ruohoja maasta.
Rosvo alkoi hymyillä ja pani pistoolin takaisin vyölleen.
Hän oli tuntenut tohtorin, joka oli innostuneena antautunut mielityöhönsä.
Tohtori itse, kokonaan työhönsä syventyneenä, ei ollut huomannut mitään.