Katseltuaan häntä jonkun aikaa halveksivasti rosvo käänsi hänelle selkänsä, mutta samassa välähti hänen päässään tuuma, jonka johtamana hän meni tiedemiehen luo ja laski kätensä hänen olalleen.
Kun häneen näin koskettiin, kavahti tohtori pystyyn ja pudotti säikähdyksissään kasvinsa ja lapionsa maahan.
"Hohoi! Kuulkaapa, kunnon mies", sanoi kapteeni hänelle ivallisen näköisenä, "mikä vimma ajaa teidät tuolla tavalla kasveja keräämään aikaisesta aamusta yömyöhään asti?"
"Kuinka?" kysyi oppinut. "Mitä tarkoitatte?"
"Hitto vie! Ettekö huomaa, että nyt ei ole pitkää aikaa puoliyöhön?"
"Se on totta", vastasi oppinut viattomasti, "mutta kuu on ihana!…"
"Niin että te luulitte sitä auringoksi", keskeytti rosvo virnistellen. "Mutta", lisäsi hän tullen äkkiä jälleen vakavaksi, "nyt ei ole siitä kysymys. Vaikka olettekin puolihupsu, niin olen kuullut puhuttavan, että olette kuitenkin taitava lääkäri."
"Olen suorittanut tutkintoni", vastasi tohtori harmistuneena.
"Sepä hyvä. Olette juuri se mies, jota tarvitsen."
Oppinut kumarsi pahantuulisena. Ilmeistä oli, että se huomio, jonka osaksi hän nyt joutui, ei ollut hänelle mieluista.