"Mitä tahdotte?" kysyi hän. "Oletteko sairas?"
"En minä, Jumalan kiitos, vaan eräs ystävistänne, joka tällä hetkellä on vankinani. Teidän on siis seurattava minua."
"Mutta…" aikoi tohtori inttää.
"En suvaitse vastaväitteitä, seuratkaa minua. Ellette lähde, ammun luodin otsaanne. Saatte muuten olla levollinen. Ette joudu mihinkään vaaraan, ja mieheni osoittavat teille kaikkea sitä kunnioitusta, jonka tiede on oikeutettu osakseen saamaan."
Kun oli mahdotonta tehdä vastarintaa, päätti miesparka hyvällä seurata, vieläpä niinkin mielihyvällä, että hän silmänräpäyksen ajan hymyili, mikä olisi antanut rosvolle koko paljon ajattelemisen aihetta, jos hän olisi sen huomannut.
Kapteeni määräsi oppineen marssimaan edellään, ja sitten molemmat kulkivat virran poikki.
Samassa hetkessä, kun he lähtivät siltä paikalta, missä olivat keskustelleet, työnnettiin varovasti erään pensaikon oksia syrjään, ja näkyviin tuli kalju pää, jonka keskikohdalle oli jätetty pitkä hiustupsu linnunsulkineen, sitten yläruumis ja kohta koko mies, joka jaguarin tavoin kiirehti seuraamaan heidän jälkiään.
Tämä mies oli Kotkanpää.
Hän katseli ääneti, miten molemmat valkoihoiset astuivat lautalle, ja näki heidän menevän luolaan. Sitten hän vuorostaan katosi tiheään metsään kuiskattuaan matalalla äänellä sanan: "Osh!" — hyvä — mikä comanchikielessä on suurimman ilon merkki.
Tohtori oli aivan yksinkertaisesti toiminut syöttinä, johon rosvo oli käynyt kiinni ja jonka oli määrä houkuttaa hänet intiaanipäällikön virittämään ansaan.