Ilomieli, tuo kunnon kanadalainen, jonka uskollisuus oli pelastanut hänen ystävänsä hengen, oli pahasti, mutta kaikeksi onneksi ei kuolettavasti haavoittunut. Hänet oli kiireesti kannettu luolaan, jossa erämiehen äiti huolehti ensiavun antamisesta hänelle.
Kotkanpää meni Uskollisen Sydämen luo, joka oli jäänyt mietteisiin vaipuneena ja synkkänä seisomaan erääseen puuhun nojautuen.
"Päälliköt ovat kokoontuneet neuvottelutulen ympärille", sanoi hän. "He odottavat veljeäni."
"Seuraan veljeäni", vastasi metsästäjä lyhyesti. Kun molemmat miehet saapuivat majaan, olivat kaikki päälliköt siellä koolla. Heidän joukossaan olivat myöskin kenraali, Musta Hirvi ja eräitä muita metsästäjiä.
Piipunkantaja toi rauhanpiipun kehää kiertämään. Hän kumarsi hartaasti neljään ilmansuuntaan ja tarjosi sitten vuoron perään kullekin päällikölle tuon pitkän piipun.
Kun piippu oli kiertänyt kehän ympäri, tyhjensi piipunkantaja siitä tuhan rovioon, mutisi joitakin salaperäisiä sanoja ja poistui. Sitten vanha päällikkö, Aurinko nimeltään, nousi seisomaan ja tervehdittyään neuvoston jäseniä lausui:
"Päälliköt ja soturit, kuulkaa sanojani, joita rintani huokuu ja jotka Elämän Herra on pannut sydämeeni. Mitä aiotte tehdä kahdellekymmenelle vangille, jotka ovat vallassanne? Sallitteko heidän vielä jatkaa ryöstelevää ja murhaavaa elämäänsä? Sallitteko heidän ryöstää vaimonne, varastaa hevosenne ja tappaa veljiänne? Aiotteko kuljettaa heidät lännen jalojen valkoisten veljien kivestä rakennettuihin kyliin? Matka sinne on pitkä, täynnä vaaroja. Sitä vaikeuttavat vuoret ja vuolaat virrat, niin että vangit tällä matkalla voivat päästä karkuun, yllättää teidät nukkuessanne ja teurastaa teidät. Ja sitten, senhän tiedätte, soturit, saavuttuanne kivestä rakennettuihin kyliin, vapauttavat pitkät puukot heidät, punaihoisilla miehillä ei ole oikeutta sieltä odotettavissa. Ei, soturit, Elämän Herra, joka vihdoinkin on saattanut valtaamme nämä julmat roistot, tahtoo, että heidän on kuoltava. Hän on päättänyt tehdä lopun heidän rikoksistaan. Tavatessamme tiellämme jaguarin tai harmaankarhun me tapamme ne. Nämä miehet ovat paljon julmempia kuin jaguari tai harmaakarhu. Heidän tulee tehdä tili vuodattamastaan verestä, silmä silmästä, hammas hampaasta. Kiinnitettäköön heidät kidutuspaaluun. Olenko oikein puhunut, mahtavat miehet?"
Lausuttuaan nämä sanat vanha päällikkö istuutui. Syntyi tovin kestävä, juhlallinen hiljaisuus. Oli ilmeistä, että kaikki läsnäolevat olivat yhtä mieltä hänen kanssaan.
Uskollinen Sydän odotti jonkun aikaa. Nähdessään, ettei kukaan aikonut vastata puheeseen, nousi hän seisomaan ja lausui:
"Comanchipäälliköt ja soturit ja te, valkoihoiset erämiehet, veljeni", lausui hän lempeällä ja suruvoittoisella äänellä, "sanat, jotka kunnianarvoisa vanhus lausui, ovat oikeat. Preirien turvallisuus vaatii, ikävä kyllä, näiden miesten kuolemaa. Tämä äärimmäinen ankaruus on kauhistavaa, mutta meidän on pakko alistua siihen, jos rauhassa tahdomme nauttia rasittavien ponnistustemme hedelmiä. Mutta vaikka huomaamme, että on pakko noudattaa erämaan leppymätöntä lakia, niin älkäämme osoittako vain huvin vuoksi olevamme ankaria. Rangaiskaamme heitä, koska se on välttämätöntä, mutta rangaiskaamme niinkuin miehet, joilla on sydän, eikä niinkuin julmurit. Osoittakaamme näille roistoille, että panemme oikeuden täytäntöön, että surmatessamme heidät emme kosta heille, vaan että koko yhteiskunta heitä rankaisee. Heidän päällikkönsähän, joka oli heistä kaikkein suurin syyllinen, on jo saanut surmansa Kotkanpään iskuista. Olkaamme sääliväisiä pysyen samalla oikeamielisinä. Antakaamme heidän itse valita kuolintapansa. Älkäämme kiduttako heitä hyödyttömästi. Silloin Elämän Herra hymyilee, ja on tyytyväinen punaisiin lapsiinsa, joille hän suo runsaat saaliit metsästyksissä. Olen puhunut: olenko oikein puhunut, mahtavat miehet?" [Näin päättyvät intiaanien kaikki puheet.]