"Millä oikeudella Uskollinen Sydän on puhunut puolestamme?" huudahti Frank. "Luuleeko hän siis, että me muka emme ole miehiä? Arveleeko hän, että kidutukset voisivat saattaa meidät huudahtamaan ja vaikeroimaan, mikä olisi arvoamme alentavaa? Ei, ei! Vietäköön meidät kidutettaviksi. Se, mitä meille tekisitte, ei ole koskaan niin julmaa kuin se, mitä me panisimme teidän kansakuntanne soturit kärsimään, jos he joutuisivat käsiimme."
Kun intiaanit kuulivat nämä kopeat sanat, värisivät he vimmasta, kun taas rosvot ylpeinä puhkesivat riemuhuutoihin.
"Koirat! kaniinit!" ulvoivat he, "comanchit ovat vanhoja akkoja, joille pitäisi antaa hameet."
Uskollinen Sydän astui esille.
Syntyi jälleen hiljaisuus.
"Olette ymmärtäneet väärin päällikön sanat", puhui hän; "se, että annamme teidän itsenne valita kuolintapanne, ei ole häväistys, vaan kunnioituksen osoitus, joka teidän osaksenne suodaan. Tässä on väkipuukkoni, teidät vapautetaan siteistä, niin että puukko voi kiertää kädestä käteen ja upota vuoron perään rintoihinne! Mies, joka vapaana ollen empimättä, yhdellä iskulla, tappaa itsensä, on uljaampi kuin se, joka kidutuspaaluun sidottuna herjaa pyöveliänsä saadakseen pikemmin kuolettavan iskun, kun ei jaksa kärsiä tuskiaan."
Tavattoman voimakkaat hyväksymishuudot seurasivat näitä metsästäjän sanoja.
Rosvot neuvottelivat tovin katseillaan, ja sitten he kaikki tekivät ristinmerkin ja huusivat yhteen ääneen:
"Hyväksymme!"
Joukko, joka hetkistä aikaisemmin oli ollut niin meluisa ja rähisevä, tuli nyt hiljaiseksi ja säyseäksi, odottaen jännittyneenä kauheaa näytelmää, joka pian suoritettaisiin heidän edessään.