Lähestyin kuitenkin suunnittelemani matkan päämäärää, sillä olin enää muutaman penikulman päässä Hermosillosta, tuosta muureilla ympäröidystä kaupungista, jossa oli viisitoista tuhatta asukasta ja jota oli puolustanut yksitoistatuhatta vakinaisiin joukkoihin kuuluvaa miestä, päällikkönään kenraali Bravo, yksi Meksikon parhaita ja rohkeimpia upseereja, kun sen kimppuun pelottomasti hyökkäsi kreivi de Raousset johtaen vain noin kahtasataaviittäkymmentä ranskalaista ja valloitti sen kaksi tuntia kestäneen pistintaistelun jälkeen.
Aurinko oli mennyt mailleen. Hetki hetkeltä tuli yhä pimeämpi.
Yli kahdeksanpenikulmaisen päivämatkan rasittamana ravasi hevosparkani, jota muutamien päivien aikana olin hiukan liikaa hoputtanut päästäkseni aikaisemmin Guayamaan, vain vaivaloisesti, kompastuen joka askeleella tiellä oleviin kiviin.
Minä itsekin olin perin uupunut, miltei kuolla nälkään, niin etten olisi millään ehdolla halunnut viettää vielä yhtä yötä paljaan taivaan alla.
Pelkäsin eksyväni pimeässä. Turhaan etsin näköpiiristä valontuiketta, joka olisi opastanut minua ihmisasunnolle. Tiesin, että Hermosillon ympäristöstä voisin tavata useita haciendoja, maatiloja.
Kuten kaikissa ihmisissä, jotka kauan ovat viettäneet kuljeksivaa elämää, joutuen sen aikana lakkaamatta olemaan suuremmassa tai pienemmässä määrässä kiusallisten sattumien leikkikaluna, on minussakin hyvä annos filosofiaa, mikä onkin välttämätöntä, kun matkustaa, varsinkin Amerikassa, missä ihminen suurimman osan aikaansa on oman tarmonsa varassa, eikä hänellä ole hyötyä vieraan apuun luottamisesta.
Tyydyin kohtalooni kunnon miehen tavoin, kaihoisin huokauksin luopuen toivomasta illallista ja yösijaa. Kun yö kävi yhä synkemmäksi, niin ettei enää hyödyttänyt kuljeskella pimeässä kenties aivan päinvastaiseen suuntaan kuin minne minun olisi ollut päästävä, aloin etsiä ympäriltäni leiripaikaksi sopivaa kohtaa, voidakseni sytyttää nuotion ja kerätä hiukan ruohoa ratsulleni, joka samoin kuin minäkin oli kuolla nälkään.
Se ei ollut helppoa näissä polttavan auringon kuivaksi paahtamissa seuduissa, joita peitti pölynhieno hiekka. Kauan etsiskeltyäni keksin kuitenkin erään riutuneen puun, jonka varjossa oli kasvullisuutta, tosin jokseenkin niukkaa.
Olin juuri laskeutumaisillani hevosen selästä, kun korviini kantautui kaukaa hevosen astunnasta syntyvä ääni. Ratsastaja tuntui tulevan samaa tietä kuin minäkin ja lähestyi nopeasti.
Jäin liikkumattomaksi.