"Surullinen yömaja", huomautti ratsastaja päätään kohauttaen.
"Niinpä kyllä", vastasin filosofisesti, "mutta paremman puutteessa tyydyn siihen. Olen kuolla nälkään, hevoseni on tuiki väsynyt, me molemmat emme koskaan viitsi harhailla kauemmin etsiessämme vieraanvaraisuutta, jonka löytäminen on epävarmaa, varsinkin tähän aikaan yöstä."
"Hm!" mutisi tuntematon katsahtaen mustangiini, joka turpa maassa yritti hiukan ruohonkortta, "ratsunne näyttää minusta olevan rotuhevonen. Onko se tosiaankin niin väsynyt, ettei se enää jaksa ravata paria mailia?"
"Kyllä se vielä juoksee kaksi tuntia, jos niin on tarvis", vastasin hymyillen.
"Tulkaa siis mukaani, Jumalan nimessä", sanoi tuntematon hilpeällä äänellä, "lupaan tarjota teille molemmille hyvän yösijan ja hyvän illallisen."
"Hyväksyn tarjouksenne ja kiitän teitä", lausuin kannusten hevostani.
Tuo jalo eläin, joka näytti ymmärtävän, mistä oli kysymys, lähti jokseenkin kovaan raviin.
Tuntematon oli, mikäli saatoin arvioida, noin neljänkymmenen ikäinen mies. Hänellä oli avomieliset ja älykkään näköiset piirteet. Puku oli maalaismallia ja päässä leveäreunainen huopahattu, jonka kupua koristi kolmisen tuumaa leveä kultanauha. Kirjavanvärinen zarape valui olkapäiltä reisille peittäen hänen hevosensa lautasia, ja painavat hopeiset kannukset oli nahkahihnoilla kiinnitetty vaquero-kenkiin.
Kuten kaikilla meksikolaisilla riippui hänelläkin vyössä vasemmalla kupeella machete, eräänlainen lyhyt, suora sapeli, joka muistuttaa hiukan meidän jalkaväkemme tikaria.
Välillemme virisi pian keskustelu, joka ennen pitkää muuttui sydämelliseksi.