Tuskin puolen tunnin kuluttua huomasin jonkun matkan päässä edessäni pimeydestä ilmestyvän mahtavan rakennuksen hahmon. Tämä oli se hacienda, missä oppaani oli luvannut tarjota minulle hyvän vastaanoton, hyvän yösijan ja hyvän illallisen.
Ratsuni puhkui muutamia kertoja ja joudutti itsestään kulkuaan.
Katselin uteliaana ympärilleni, jolloin erotin hyvässä kunnossa olevan huertan korkeat hirsiseinät ja kaikki muut hyvinvointia todistavat merkit.
Kiitin sisimmässäni onnentähteäni, joka oli johtanut minut näin hyvään tuttavuuteen.
Lähestyessämme taloa huudahti arvattavasti vahdissa seisova ratsumies kaikuvalla äänellä: "Kuka siellä?" ja samassa seitsemän tai kahdeksan puhdasrotuista rastreroa syöksähti esiin alkaen ilosta ulvoen hyppiä seuralaiseni ympärillä ja vuoron perään nuuskia minua.
"Minä vain", vastasi seuralaiseni.
"Ahaa, tulkaa vain, Ilomieli", huudahti vahti, "yli tunnin ajan on teitä jo odotettu."
"Menkää ilmoittamaan isännälle, että tuon muassani vieraan", huudahti oppaani, "ja muistakaa ennen kaikkea, Musta Hirvi, ilmoittaa, että hän on ranskalainen."
"Miten sen tiedätte?" kysyin häneltä harmissani, sillä luulen puhuvani varsin puhtaasti espanjan kieltä.
"Totta hitossa!" lausui hän naurahtaen, "mehän olemme melkein maanmiehiä."