"Kuinka niin?"
"Kah! Minä olen kanadalainen, joten ymmärrätte, että heti huomasin ranskanvoittoisen ääntämisenne."
Vaihtaessamme nämä muutamat sanat olimme saapuneet haciendan portille, jonka luona useita henkilöitä oli odottamassa lausuakseen meidät tervetulleiksi.
Minusta tuntui kuin ilmoitus siitä, että olen ranskalainen, olisi herättänyt erikoista huomiota.
Kymmenen tai kaksitoista palvelijaa piteli tulisoihtuja, joiden valossa saatoin huomata, että ainakin kuusi tai kahdeksan henkeä, miehiä ja naisia, kiiruhti meitä vastaanottamaan.
Haciendan isäntä, joksi hänet heti havaitsin, lähestyi minua tarjoten käsivartensa naiselle, joka varmaankin oli ollut kaunis ja jota vieläkin voi pitää kauniina, vaikka hän olikin jo lähes neljänkymmenen vuoden vanha.
Hänen miehensä oli noin viidenkymmenen ikäinen, suurikasvuinen, kasvonpiirteiltään hyvin miehekäs. Heidän ympärillään hääri silmät suurina viisi, kuusi suloista lasta, jotka olivat liian paljon heidän näköisiään ollakseen keidenkään muiden kuin heidän.
Hiukan taempana puoleksi pimeän peitossa seisoivat lähes seitsenkymmenvuotias nainen ja liki satavuotias ukko.
Yhdellä silmäyksellä havaitsin koko tämän perheen, jossa oli jotakin patriarkallista herättämässä myötätuntoa ja kunnioitusta.
"Hyvä herra", lausui haciendero minulle ystävällisesti, tarttuen hevoseni suitsiin auttaakseen minua astumaan maahan sen selästä, "tämä talo kuuluu teille. Kiitän ystävääni Ilomieltä siitä, että hänen on onnistunut saada teidät tulemaan luokseni."