Durangon toisella puolen Sierra Madre jakautuu kahteen vuoriharjanteeseen. Päähaara jatkuu entiseen suuntaan pohjoisesta etelään, jotavastoin toinen harjanne kääntyy länteen päin, kulkien Durangon ja Guadalajaran valtioiden taitse, minkä jälkeen se puhkaisee kaikki ne alueet, jotka rajoittuvat Tyyneenmereen. Tämä haara Kordillereja on Sonoran etelärajana.
Luonto näyttää kuin huvin vuoksi tuhlailleen runsain käsin hyvyyksiä tälle maalle. Ilmanala on hymyilevä, lauhkea ja terveellinen; kultaa, hopeaa, mitä hedelmällisintä maata, herkullisia maanantimia ja lääketarkoitukseen kelpaavia yrttejä on siellä yllin kyllin; siellä on minttuja, joista valmistetaan erittäin tehokkaita voiteita; siellä on hyödyllisiä hyönteisiä, joista saadaan värejä; mitä harvinaisimpia marmorilajeja, mitä arvokkaimpia jalokiviä, metsänriistaa ja kalaa kaikenlaista. Mutta toiselta puolen ovat Rio Gilan ja Sierra Madren laajoissa eräseuduissa asustavat, riippumattomat intiaaniheimot, comanchit, poonit, pimat, opatat ja apachit, julistaneet julman sodan valkoista rotua vastaan, aikaansaaden alituisilla, leppymättömillä hyökkäyksillään sen, että tämä saa suorittaa kalliit maksut omistusoikeudestaan kaikkiin näihin rikkauksiinsa, jotka sen esi-isät ovat intiaaneilta ryöstäneet ja joita viimemainitut lakkaamatta vaativat itselleen takaisin.
Sonoran tärkeimmät kaupungit ovat Guaymas, Hermosillo ja Arispe.
Hermosillo, jonka nimenä ennen oli Pitic ja jonka kreivi de Raousset Boulbonin retkikunta on tehnyt kuuluisaksi, on Meksikon Tyynellemerelle suuntautuvan kaupan varastopaikka. Siinä on yli yhdeksäntuhatta asukasta.
Tämä kaupunki on rakennettu ylätasangolle, joka vähitellen viettää luoteiseen merelle päin, nojautuen ja vilunarkana turvautuen kukkulaan, jolla on nimenä el Cerro de la campana, — kellovuori. — Viimemainitun harjaa koristavat mahtavat kivipaadet, joita koskettamalla saa syntymään heleän, metallisointua muistuttavan äänen.
Muuten tämä ciudad on, samoin kuin sen muut amerikkalaiset sisarkaupungitkin, varsin likainen. Talot on rakennettu vanutetusta savesta, ja hämmästyen saattaa matkailija huomata kaikkialla soraläjiä, lokaa ja rappeutumista, mikä tekee hänen mielensä alakuloiseksi.
Sillä hetkellä, jolloin tämä kertomus alkaa, toisin sanoen seitsemäntenätoista päivänä tammikuuta 1817 kello kolmen ja neljän välillä iltapäivällä, jolloin kaupungin asukkaat tavallisesti viettävät siestaa — päivällislepoaan — asuntojen perähuoneissa, tarjosi yleensä hiljainen ja rauhallinen Hermosillon kaupunki oudon näyn.
Joukko leperoja, gambusineja eli salakuljettajia ja varsinkin rateroja tunkeili huutaen, uhkaillen ja ulvoen Calle de Rosario-kadulla. Ryhmä espanjalaisia sotilaita, — Meksiko ei tähän aikaan vielä ollut luonut niskoiltaan emämaan asettamaa iestä — yritti turhaan palauttaa järjestystä ja hajoittaa väkijoukkoa häikäilemättä iskien täysin voimin peitsensä varrella ihmisiä, jotka sattuivat heidän eteensä.
Mutta meteli ei ottanut vaimentuakseen, vaan alkoi päinvastoin yltyä; varsinkin hiaqui-intiaanit, jotka olivat sekaantuneet väkijoukkoon, huusivat ja viittoilivat vallan hirveästi.
Kaikkien talojen ikkunat olivat täpötäynnä kasvoja, miehiä ja naisia. Näiden katseet olivat suunnatut Cerro de la campanaan päin, jonka juurelta kohosi paksuja savupilviä tupruten kohti taivasta. He näyttivät odottavan jotakin tavallisuudesta poikkeavaa.