Noin neljännestunti kului kauhistuttavan pelon ja hätäisen odotuksen vallassa.
Liekkien voima pieneni vähitellen, ilma alkoi puhdistua, savu hälveni, ja tulipalon humina heikkeni.
Vihdoin saattoi jälleen selvittää ajatuksensa tässä hornan sekamelskassa.
Helpotuksen huokaus pääsi jokaisen rinnasta. Leiri oli pelastettu!
Tulipalo, jonka suhina yhä vaimeni, siirtyi erämiehen voittamana toiselle suunnalle tekemään tuhojaan.
Jokainen riensi kiittämään vierasta.
"Olette pelastanut sisarentyttäreni hengen", sanoi kenraali hänelle liikutettuna, "miten voisin koskaan maksaa kiitollisuudenvelkani teille?"
"Ette ole minulle mitään velkaa, monsieur", vastasi erämies yksinkertaisen ylevästi. "Preiriellä kaikki ovat veljiä. Täytin vain velvollisuuteni rientäessäni avuksenne."
Niin pian kun ensimmäinen ilonpuuska oli mennyt ohi ja leirillä oli saatu taas hiukan järjestystä, etsi kukin itselleen sopivan lepopaikan. Yön kauheat mielenliikutukset tekivätkin levon välttämättömäksi.
Molemmat vieraat, jotka vaatimattomasti, mutta päättäväisesti olivat torjuneet kaikki kenraalin yritykset osoittaa heille kiitollisuuttaan, laskeutuivat huolettomasti tavaramytylle lepäämään muutamiksi tunniksi.