"Hyvä on! Jo riittää! Päästä minut kuulemasta selityksiäsi, Valkosilmä.
Sinulla ei ole oikeutta lausua minulle huomautuksia."
Erämies kumarsi kömpelösti hyvästiksi, vei kiväärin olalleen ja lähti matkaansa mutisten poistuessaan:
"Olkoon menneeksi. Vuodatettu veri huutaa kostoa. Punanahat ovat miehiä. He eivät jätä rikosta rankaisematta."
Kapteeni palasi linnaan silminnähtävästi harmissaan mestitsin puheesta. Asukkaat hajaantuivat vähitellen toivotettuaan toisilleen hyvää yötä ja sulkeutuivat koteihinsa huolettomina kuin ainakin ihmiset, jotka ovat tottuneet panemaan joka hetki henkensä vaaraan.
Tuntia myöhemmin oli jo täysi yö. Läpinäkymätön pimeys kietoi kylän, jonka asukkaat päivän kovan työn rasittamina olivat vaipuneet sikeään uneen.
Päivän laskiessa lähetetyt tiedustelijat olivat suorittaneet tehtävänsä huolimattomasti tai eivät olleet perillä intiaanien juonista, sillä muuten he eivät olisi antaneet erehdyttävää tiedonantoa uutisviljelijöille.
Tuskin mailin päässä kylästä oli kaksisataa Käärmeen heimoon kuuluvaa comanchia kätkeytyneinä tiheäin pensastojen keskelle ja aarniometsän toistensa päälle sortuneiden puunrunkojen lomiin, joista pohjimmaiset olivat kaatuneet jo uutisraivaajain uutteran kirveen iskuista. Heidän johtajinaan oli useita kuuluisia päälliköitä, joiden joukossa oli Kotkanpääkin. Hän oli haavastaan huolimatta tahtonut ottaa retkeen osaa. Väijyjillä oli intiaanien kärsivällisyys, jota ei mikään voi masentaa, ja he odottivat sopivaa hetkeä voidakseen julmasti kostaa kärsimänsä loukkauksen.
Useita tunteja kului minkäänlaisen melun rikkomatta yön hiljaisuutta.
Liikkumattomina kuin pronssipatsaat intiaanit odottivat osoittamatta mitään kärsimättömyyden oireita.
Kellon lähetessä yhtätoista illalla kuu nousi taivaalle valaisten seutua hopeanhohtoisin sätein.