"Kuka niin on sanonut?" doña Hermosa kysyi hajamielisenä.
"Kaikki ihmiset. Ei puhuta mistään muusta kuin siitä, mitä teille on tapahtunut aavikolla. Kaikki peonit ovat jättäneet työnsä saadakseen tietoja. Hacienda on mullin mallin."
"Todellakin!"
"Niinä kahtena päivänä, kun te olitte poissa, emme tietäneet minkä pyhimyksen puoleen kääntyisimme. Minä olen luvannut hyvälle suojeluspyhimykselleni Santa Claralle kultasormuksen."
"Kiitos!" doña Hermosa vastasi hymyillen.
"Olisittepa nähneet Estevan Diazin, hän ei voinut pysyä alallaan. Tuo miesparka olikin kuin hullu, hän syytti itseään siitä mitä teille oli tapahtunut, hän löi rintaansa, väittäen, ettei hänen olisi pitänyt totella isänne käskyä, vaan jäädä luoksenne vastoin hänen määräystään."
"Estevan parka!" sanoi nuori tyttö, joka ajatteli aivan toista ja oli alkanut väsyä kamarineidon lörpöttelyyn, "hän pitää minusta kuin veli."
"Niin, se on totta! Hänkin on vannonut päänsä kautta, ettei sellaista saa enää tapahtua teille ja ettei hän milloinkaan enää jätä teitä."
"Voi; hän on siis ollut hyvin levoton tähteni?"
"Ette voi mielessänne kuvitellakaan sitä, niña! Sitäkin suuremmalla syyllä kun näytätte joutuneen aavikoitten hurjimman sissin käsiin."