"Anteeksi, teidän armonne", el Zapote sanoi tulisesti, "eihän se ollenkaan ole sama asia. Olen ampunut teitä, sen myönnän, vieläpä todennäköisesti ampuisin teitä uudelleenkin, mutta milloinkaan, sen vannon paratiisiosuuteni kautta, ei päähäni ole pälkähtänyt murhata teitä. Hyi toki! Minä, caballero! Kuinka teillä voi olla niin huono käsitys minusta, teidän armonne?"
"Mitä te sitten aijoitte, kun ammuitte minua?"
"Tappaa teidän armonne, en mitään muuta."
"Sitä ette siis pidä murhana?"
"En suinkaan, teidän armonne, se oli kauppa."
"Kuinka? Kauppako? Totta vie, luulenpa että tuo lurjus tekee minut hulluksi!"
"Lempo soikoon, teidän armonne, kunnon miehen täytyy kai pitää sanansa, minä olin saanut maksun."
"Minun tappamisestaniko?" ratsastaja huudahti.
"Aivan niin", el Zapote vastasi; "käsitätte siis, että olin sellaisten olosuhteiden vallitessa pakotettu tekemään sen, minkä olin ottanut tehdäkseni."
Hetken hiljaisuus seurasi; nähtävästi ratsastaja ei pitänyt tätä keskustelua yhtä todistavana kuin lepero.