"Kiitos, Hermosa", nuori mies sanoi nousten; "toivon pian voivani osoittaa teille, että ansaitsen veljen nimen, jonka minulle annatte. Tulkaa ylihuomenna iltapäivällä äitini ranchoon, olen silloin siellä. Kenties voin silloin ilmoittaa teille joitakin asioita, joista tänään olen antanut teille vain aavistuksen."
"Mitä tarkoitatte, Estevan?" tyttö huudahti kiihkeästi.
"En mitään tällä erää, rakas lapsi. Antakaa minun menetellä mieleni mukaan."
"Mitä teillä on mielessä, mitä aijotte tehdä? Oi, ystäväni, älkää kiinnittäkö siihen, mitä olen sanonut, suurempaa huomiota kuin minä itsekään. Olen tahtomattani innostunut puhumaan asioita, joista teidän olisi hyvin väärin tehdä mitään johtopäätöksiä…"
"Rauhoittukaa, Hermosa", Estevan keskeytti hymyillen, "minä en tee mitään teille epämiellyttävää johtopäätöstä keskustelustamme. Olen huomannut teidän olevan hyvin kiitollinen sille miehelle, joka on pelastanut henkenne, ja että te olisitte onnellinen saadessanne tietää, että tämä mies ansaitsee tunteenne; ei mitään muuta."
"Niin on asian oikea laita, ystäväni. Luullakseni tämä toivo on luonnollinen eikä kukaan voi moittia sitä."
"Ei suinkaan, rakas lapsi, enkä minäkään moiti sitä, kaukana siitä. Mutta koska minä olen mies ja niinmuodoin voin tehdä paljon, joka ei sovi naiselle, no niin, sen vuoksi menen koettamaan kohottaa sitä salaperäistä huntua, joka verhoaa pelastajanne elämää, voidakseni varmasti sanoa teille, ansaitseeko hän todella teidän mieltymystänne vai ei."
"Niin, tehkää niin, Estevan, ja minä kiitän teitä siitä sydämeni pohjasta."
Nuori mies vastasi vain hymyillen tähän doña Hermosan kiihkeään mielenpurkaukseen, ja kumarrettuaan hänelle hän aukaisi oven ja läksi.
Heti kun oli jäänyt yksin tyttö kätki päänsä käsiinsä ja puhkesi kyyneliin.