Katuiko hän sitä luottamusta, johon hän oli antanut houkutella itsensä?
Tai pelkäsikö hän kenties itseään? Tämän kysymyksen ratkaisu kuuluu vain naisille ja erikoisesti espanjalais-amerikalaisille naisille, jotka ovat niin alttiita vaikutuksille ja joiden suonissa virtaa heidän tulivuoriensa laavaa.
Don Fernando Carril ajoi, keskusteltuaan vaquerojen kanssa, nelistäen sitä tietä, joka johti kylään, mutta päästyään noin sadan askeleen päähän ensimmäisistä taloista, hän, sen sijaan että olisi jatkanut matkaansa, hiljensi vauhtiaan ja ratsasti nyt vain ravia, tähystellen molemmille puolille, ikäänkuin olisi odottanut saavansa nähdä jonkun, jonka hän toivoi tapaavansa.
Mutta jos hän ajatteli näin, niin se ei näyttänyt toteutuvan, sillä tie oli aivan tyhjä molemmille tahoille, niin kauas kuin silmä saattoi kantaa.
X.
HERTTA ÄSSÄ.
Don Fernando tiukensi ohjaksia ja muutaman minuutin hän istui liikkumatta kuin ratsupatsas marmorijalustalla.
"Hän ei tule", hän mumisi hetken kuluttua. "Olisiko minua petetty? Ei, se on mahdotonta."
Silmäisten sitten vielä kerran ympärilleen, ikäänkuin rauhoittaakseen omaatuntoaan, hän laski ohjakset valloilleen, mutta heti sen jälkeen hän kiivaalla liikkeellä pysäytti taas hevosensa ja pakotti sen hyppäämään sivulle ja nousemaan pystyyn kivusta. Don Fernando oli nimittäin juuri huomannut pari ratsastajaa, jotka tulivat häntä kohti, toinen kylästä, toinen samaa tietä pitkin, jota hän muutamia silmänräpäyksiä ennen oli kulkenut.
"No, no, kaikki käy hyvin", hän mutisi, "tuossahan on don Torribio Quiroga; mutta kukahan tuo toinen lienee?" hän lisäsi kääntyen sitä ratsastajaa kohti, joka tuli kylästä.