Hän rypisti kulmakarvojaan ja näytti epäilevän hetkisen, mutta heti sen jälkeen hän ojentautui, hymyili pilkallisesti ja sanoen puoliääneen itsekseen: "parasta on niin", hän käänsi puoleksi hevosensa ja asettui poikkipuolin tielle, sulkien siten pääsyn.
Molemmat lähestyvät, jotka innokkaasti tarkkasivat hänen jokaista liikettään, huomasivat varsin hyvin don Fernandon asennon vihamielisen kannan, mutta kumpikaan ei näyttänyt tulevan siitä levottomaksi, vaan jatkoi lähestymistään entiseen tapaansa.
Kylästä tuleva ratsastaja oli don Fernandoa lähempänä kuin don
Torribio. He olivatkin kohta aivan vierekkäin.
Mihin yhteiskuntaluokkaan tahansa meksikolaiset kuuluvatkin ja millaisen kasvatuksen he ovat saaneetkin, niin heillä kaikilla on vaistomainen, pettämätön tunne sopivaisuudesta ja he ovat niin erinomaisen kohteliaita, että se herättäisi kateutta monessa vanhan maailman asukkaassa.
Heti kun don Fernando näki vieraan olevan kuulomatkan päässä, hän muutti vähän hevosensa asentoa, kohotti hattuaan ja lausui syvään kumartaen:
"Señor caballero, suvaitsetteko minun tekeväni teille erään kysymyksen?"
"Caballero", vieras vastasi yhtä kohteliaasti, "teette minulle liian suuren kunnian."
"Nimeni on don Fernando Carril."
"Ja minun nimeni on don Estevan Diaz."
Esittely oli toimitettu, molemmat ratsastajat tervehtivät taas toisiaan ja panivat hatun päähänsä.