"No, sehän sopii mainiosti! Puhukaa siis, rakas herra."
"Jospa astuisimme alas hevosen selästä?" don Estevan huomautti.
"Keskustelu näyttää tulevan pitkäksi."
"Aivan oikein sanottu, caballero", don Fernando vastasi. "Tiedän tässä lähellä erään luolan, joka sopii erinomaisen hyvin keskusteluumme. Se on vain pari askelta tästä."
"Menkäämme sitten sinne mahdollisimman pian", don Torribio vastasi hymyillen.
Ratsastajat läksivät nyt tieltä ja poiketen oikealle suuntasivat kulkunsa vähän matkan päässä olevaa pientä plataani- ja mezquitimetsikköä kohti.
Kun näki nuo kaksi miestä ratsastavan rinnakkain puhellen ja hymyillen keskenään, olisi epäilemättä luullut heitä läheisiksi ystäviksi, ihastuneita toistensa tapaamisesta. Mutta niin ei ollut asian laita, kuten lukija kohta saa nähdä.
Kuten don Fernando oli sanonut, he tulivat muutaman minuutin ratsastettuaan metsikköön ja löysivät sen luonnollisen luolan, josta hän oli puhunut.
Tämä luola oli matalahkon kukkulan rinteessä ja jotenkin pieni. Sekä sisältä että päältä vihreyden verhoamana se oli miellyttävä oleskelupaikka tukahduttavan keskipäivähelteen aikana.
Ratsastajat hyppäsivät hevostensa selästä ja ottivat suitset pois, antaakseen eläinten vapaasti syödä, jonka jälkeen he astuivat luolaan ja hengittivät suurella mielihyvällä viileätä ilmaa, joka syntyi luolan sisällä olevasta, sen seinien välistä alakuloisella lirinällä esiin tihkuvasta vesisuihkusta ja joka tarjosi miellyttävän vastakohdan sille polttavalle ilmalle, jossa he hetki sitten olivat olleet.
He levittivät zarapéensa maahan, asettuivat itse niille mukavasti lojumaan ja sytyttivät maissisavukkeensa.