XI.
RANCHO.
Tie, joka molempien matkustavien oli ratsastettava yhdessä, oli jotenkin pitkä. Don Estevanilla ei olisi ollut mitään vastaan lyhentääkseen sitä puhelemalla don Fernandon kanssa, etenkin kun tapa, jolla hän oli tehnyt hänen tuttavuuttaan ja muoto, jossa hän esiintyi, oli suuressa määrässä kiihoittanut nuoren miehen uteliaisuutta. Onnettomuudeksi don Fernando Carril ei ollenkaan näyttänyt olevan halukas ylläpitämään keskustelua, ja kaikista ponnistuksista huolimatta majordomo huomasi olevansa pakotettu noudattamaan seuralaisensa mielialaa ja olemaan yhtä ääneti kuin hänkin.
He olivat jo aikoja sitten jättäneet kylän taakseen ja ratsastivat verkkaa nelistystä Rio Vermejon epätasaisia rantoja pitkin, kun he aivan lähellä takanaan kuulivat kovasti nelistävän hevosen. Sanomme, että he kuulivat sen, sillä kohta heidän lähdettyään luolasta aurinko, joka jo oli hyvin alhaalla, nyt oli kokonaan kadonnut näköpiirin taakse ja synkkä pimeys oli melkein suorastaan seurannut kirkasta päivänvaloa.
Meksikossa, jossa ei ole mitään poliisia, tai on vain nimeksi, on jokainen pakotettu itse suojelemaan itseään. Kaksi miestä, jotka kohtaavat toisensa yöllä, eivät siis lähesty toisiaan ilman suurinta varovaisuutta ja vasta sitten kun ovat tulleet vakuutetuiksi ettei heillä ole mitään pelättävää.
"Ratsasta tieltä pois!" don Fernando huusi lähestyvälle henkilölle, kun luuli hänen tulleen kuulomatkan päähän.
"Miksikä niin? Tiedätte kai, ettei teidän tarvitse pelätä mitään minun puoleltani", vastattiin samalla kuin hevosen nelistys lakkasi kuulumasta, joka osoitti että ratsastaja oli pysähtynyt.
"Tuo ääni on tuttu", meksikolainen sanoi.
"Mies myöskin, señor don Fernando, sillä ei ole kauan siitä kun tapasitte hänet: minä olen el Zapote."
"Ah niin", don Fernando sanoi nauraen, "sinäkö siinä olet, Tonillo?
Tule tänne, poikaseni."