Doña Manuela näki ilokseen, että ruoat, joilla hän lakkaamatta täytti heidän lautasensa, katosivat, ja hän kehoitti heitä kaikin tavoin tyydyttämään ruokahaluaan.
Aterian jälkeen mentiin sisempään, vähän mukavammin kalustettuun huoneeseen, jota käytettiin talon asukkaitten salonkina. Keskustelu, joka hyvin luonnollisesti oli jotenkin kankeaa päivällisen kestäessä, vilkastui vähitellen ja saavutti pian, doña Manuelan ponnistusten kautta, sellaisen tuttavallisuuden sävyn, joka hylkää kaiken pahan ja tekee kaksinverroin viehättäväksi tuttavallisen puhelun.
Don Fernando näytti salaisella ilolla antautuvan tähän jaksottaiseen keskusteluun, joka hyppäsi alituisesti aiheesta toiseen, hän kuunteli kohteliaasti doña Manuelan pitkiä kertomuksia ja vastasi nähtävän iloisena niihin kysymyksiin, joita tämä toisinaan hänelle teki.
"Oletteko rannikkolainen vai sisämaan asukas, caballero?" tuo hyvä nainen kysyi äkkiä vieraaltaan.
"Tosiaankin, señora", tämä vastasi hymyillen, "minun täytyy suoraan tunnustaa, että joutuisin hyvin ymmälle, jos minun pitäisi vastata."
"Miksi niin, señor?"
"Siitä yksinkertaisesta syystä, etten ollenkaan tiedä missä olen syntynyt."
"Olette kai joka tapauksessa meksikolainen?"
"Kaikki antaa minulle aihetta uskomaan niin, señora; kuitenkaan ei voi sitä vannoa."
"No, sepä omituista! Perheenne ei siis asu tässä maassa?"