Varjo peitti don Fernandon otsan.
"Ei, señora", hän vastasi jotenkin kuivasti.
Talon emäntä huomasi koskettaneensa arkaan kohtaan, ja hän kiiruhti vaihtamaan puheenaihetta.
"Te tunnette kaiketi don Pedro de Lunas'in?"
"Hyvin vähän, señora, sattuma on vienyt meidät kerran yhteen, vaikka tosin omituisissa olosuhteissa, niin että hän kai säilyttää sen muistissaan, mutta on mahdollista, etten minä koskaan tule käymään haciendassa."
"Siinä teette väärin, caballero. Don Pedro on cristiano viejo ['vanha kristitty', nimitys, jota käytetään erottamaan uudet tulokkaat vanhoista valloittajista, joiden veri aina on pysynyt sekoittamattomana], joka ymmärtää osoittaa vieraanvaraisuutta vanhaan tapaan; hän on onnellinen voidessaan tehdä niin."
"Onnettomuudeksi tärkeät seikat vaativat ehdottomasti läsnäoloani jotenkin kaukana täältä, ja pelkään, ettei minulla ole aikaa jäädä haciendaan."
"Anteeksi, señor", don Estevan puuttui nyt puheeseen, "ettehän vain aijo lähteä aavikolle?"
"Miksi kysytte minulta sitä?"
"Koska me täällä olemme äärimmäisellä intiaanirajalla, ja että siis, ellette käänny takaisin, on olemassa vain erämaa, jonne voitte suunnata kulkunne."