Mitä vilkkain ilo näytti vallitsevan kylässä. Muutamissa majoissa naiset istuivat värttinöineen ja kehräsivät kotieläintensä villoja. Toisissa he istuivat alkuperäisten yksinkertaisten kangaspuiden ääressä ja kutoivat noita hienoudestaan ja erinomaisesta tekotavastaan niin tunnettuja zarapeita.
Heimon nuoret miehet, kokoontuneina avaralle avoimelle paikalle kylän keskellä, pelasivat miltiä [tämä sana merkitsee nuolta apachien kielellä], erästä omituista peliä, josta punaihoiset paljon pitävät.
Pelaajat piirtävät maahan suuren piirin, jonka sisään he asettuvat kahteen riviin vastakkain. Kummankin rivin taistelijoilla on ilmalla täytetty pallo, toisella rivillä oikeassa, toisella vasemmassa kädessä, ja tämän pallon he viskaavat takaapäin vasemman säären alitse ja ottavat sen kiinni kädellään etupuolella, minkä jälkeen se heitetään vastustajaa vasten, jota on osattava ruumiiseen uhalla, että muutoin menettää yhden pisteen. Tästä johtuu, että vastapelaaja tekee tuhansia hullunkurisia käänteitä, välttääkseen ettei häneen osuttaisi, lyyhistyy maahan, kohoaa, kumartuu milloin eteenpäin, milloin taaksepäin, hyppää ylös ja alas samalla kohtaa tai juoksee sivullepäin. Jos pallo menee piirin ulkopuolelle, niin ensimmäinen pelaaja menettää kaksi pistettä ja hänen täytyy juosta noutamaan sitä. Jos taas vastustajaan sattuu, täytyy tämän tarttua palloon ja heittää se takaisin vastustajaa kohti, johon hänen täytyy osata uhalla, että muutoin menettää yhden pisteen. Seuraava pelaaja vastapuolella piiriä alkaa uudelleen pallonheiton ja niin edelleen, kunnes peli on lopussa.
Tästä näkyy, mitä yhtämittaisia naurunpuuskia täytyy aiheutua niistä eriskummallisista asennoista, joita pelaajat joka hetki ovat pakotetut tekemään.
Muut vanhemmat intiaanit pelasivat hyvin vakavina eräänlaista korttipeliä nelikulmaisilla nahanpalasilla, joihin oli kömpelösti maalattu jonkinlaisia eläinten kuvia.
Eräässä muita suuremmassa ja paremmin maalatussa kylän majassa, jossa asui sachmeni eli etevin päällikkö, jonka keihäät, alapäästään peitetyt punaisella nahanpalasella, olivat vallan merkkeinä, istui kolme miestä kyyryssään sammuvan tulen ääressä keskustellen, kiinnittämättä huomiotaan ulkopuolelta kuuluvaan meluun.
Nämä kolme miestä olivat Tiikerikissa, Korppikotka ja amantzini eli heimon poppamies.
Korppikotka oli mestitsi, joka aikoja sitten oli hakenut turvaa apachien luona ja jonka nämä olivat ottaneet joukkoonsa.
Tämä mies, jonka liikanimi sopi hänelle mainiosti, oli roisto, jonka kylmäverinen, halpamielinen julmuus kauhistutti intiaanejakin, jotka eivät kuitenkaan olleet erittäin arkatuntoisia sellaisissa asioissa. Tiikerikissa oli tehnyt tämän villipedon, joka oli hänelle täysin uskollinen, kostonsa toimeenpanijaksi ja tahtonsa nöyräksi välikappaleeksi.
Naimisissa noin vuoden ajan viimeisen vaimonsa kanssa, hän oli samana aamuna tullut poikalapsen isäksi, joka seikka oli syynä intiaanien juhlamieleen, ja hän oli tullut saamaan Tiikerikissalta, heimon ylipäälliköltä, määräyksiä sellaisissa tilaisuuksissa tavanmukaisista juhlamenoista.