"Ooah! Isäni on viisas soturi. Wacondah suojelee häntä sillä matkalla, johon hän aikoo ryhtyä; hän onnistuu."
Molemmat miehet kumarsivat toisilleen vielä kerran, jonka jälkeen poppamies asettui tulen ääreen ja Tiikerikissa lähti majasta.
Mutta jos vanha päällikkö olisi huomannut sen vihamielistä roistomaisuutta ilmaisevan ilmeen, joka eron hetkenä kuvastui poppamiehen kasvoilla, niin hän ei todennäköisesti olisi lähtenyt kylästä.
Juuri kuin Tiikerikissa kevyesti, jota ei olisi luullut hänen ikäiseltään mieheltä, hyppäsi satulaan, aurinko katosi apachialueen korkeitten vuorien taakse ja yö levitti huntunsa aavikon yli.
Kiinnittämättä näköjään huomiotaan pimeän tuloon ukko koukisti polvensa, löysäsi ohjakset ja poistui täyttä neliä.
Ruumis kyyristyneenä ja pää etukumarassa poppamies kuunteli innokkaasti päällikön poisrientävän hevosen yhä heikkenevää kavionkapsetta. Kun kaikki jälleen oli hiljaa, hän nousi vilkkaasti, riemuitsevan hymyn jonkun sekunnin leikkiessä hänen ohuilla, kalpeilla huulillaan, ja hän mutisi voitonriemuisella äänellä tuo ainoan sanan: vihdoinkin! johon epäilemättä sisältyi kaikki ajatukset, mitä hänen sydämensä syvyydessä liikkui.
Sitten hän nousi seisaalleen, meni ulos majasta, asettui muutamien askelten päähän siitä, pani kätensä ristiin rinnan yli ja lauloi matalalla äänellä, surunvoittoisella ja yksitoikkoisella sävelellä apachien valitusta, joka alkaa seuraavilla säkeillä, mitkä tässä esitetään näytteeksi noiden raakalaiskansojen kielestä:
El mebin ni tlacaelantey
Tuzapan Pilco payentzin
Anca maguida coaltzin
Ay guinchey ni pello menchey!
[Olen kadottanut tlacaelantey'ni Pilcon maassa, oi, murhaavat kukkulat, jotka ovat muuttaneet sen varjoksi ja kärpäsiksi.]
Sitä mukaa kuin poppamies jatkoi lauluaan, hänen äänensä tuli vahvemmaksi ja nopeammaksi. Kohta tuli useimmista intiaaniteltoista sotureita, jotka huolellisesti kääriytyneinä puhvelitakkeihinsa hiipivin askelin suuntasivat kulkunsa laulajaa kohti ja astuivat ääneti majaan.