Laulun loputtua poppamies nousi ja kun hän tähyiltyään ympärilleen oli tullut vakuutetuksi siitä, ettei ketään enää ollut tulossa häntä kohti eikä kukaan viivyttelijä enää vastannut hänen merkkiinsä, hän vuorostaan astui majaan ja yhtyi niihin, jotka hän näin omituisella tavalla oli kutsunut koolle.
Näitä miehiä oli luvultaan kaksikymmentä. He seisoivat hiljaa ja liikkumattomina kuin pronssiset kuvapatsaat tulen ympärillä, jonka liekki, lehahtaen heidän tulonsa aiheuttamasta ilmanvedosta, loi synkän kajastuksen heidän tummille miettiville kasvoilleen. Poppamies asettui majan keskelle ja sanoi ääntään koroittaen:
"Asettukoot veljeni neuvottelutulen ääreen!"
Vastaamatta soturit kyyristyivät piiriin tulen ympärille.
Poppamies otti nyt hachestonin eli julkisen kuuluttajan kädestä suuren piipun, jonka koppa oli punaista savea ja kuusi jalkaa pitkä varsi aloepuuta, koristettuna sulilla ja kulkusilla. Hän täytti piipun pestyllä tupakilla, nimeltä morrihé, jota käytetään vain juhlallisissa tilaisuuksissa, minkä jälkeen hän sytytti sen "lääkekepillä", ja poltettuaan minuutin tai kaksi, puhaltaen savun nenänsä kautta, ojensi piipun oikeanpuoliselle naapurilleen; tämä seurasi hänen esimerkkiään, ja piippu kulki siten toiselta toiselle ympäri seurueen, kunnes se taas palasi poppamiehelle.
Tämä kopisti tuhkan tuleen, samalla mutisten matalalla äänellä joitakin sanoja, joita kukaan ei voinut kuulla, minkä jälkeen hän antoi piipun hachestonille, joka poistui vahtimaan ulkopuolelle, ettei kukaan sivullinen voisi saada tietoonsa neuvottelun salaisuuksia.
Syntyi jotenkin pitkä äänettömyys, kylässä vallitsi mitä täydellisin hiljaisuus, mikään ei häirinnyt sen rauhaa ja olisi voinut luulla olevansa sata penikulmaa jokaisesta ihmisasunnosta.
Vihdoin poppamies nousi, pani käsivartensa ristiin rinnalleen ja silmäili rauhallisesti kokoontuneita.
"Avatkoot veljeni korvansa", hän sanoi painavasti, "elämän herran henki on astunut ruumiiseeni, hän sanelee minun rinnastani nousevat sanat. Apachipuhvelien päälliköt, teidän esi-isienne henki on lakannut elähdyttämästä teidän sielujanne. Te ette ole enää niitä peloittavia sotureita, jotka ovat julistaneet valkonaamoille, noille metsästysalueittemme kurjille ja vihatuille anastajille leppymättömän sodan, olette nyt enää vain arkoja antilooppeja, jotka pakenevat gasellin jaloin valkonaamoja, kuullessaan eruhpan, kiväärin, kaukaisen äänen. Te olette vain vanhoja lörpötteleviä akkoja, joille Yorrit, espanjalaiset, antavat hameet. Teidän verenne ei enää virtaa kirkkaana suonissanne ja teidän sydämenne ympärille on kasvanut nahka, peittäen sen kokonaan. Te, jotka muinoin olitte niin urhoollisia ja peloittavia, te olette sallineet itsenne tehtävän valkonaamaisten koirain pelkureiksi orjiksi, koirain, jotka kuljettavat teitä kuin arkoja kaniineja ja pitävät teidät vapisevina katseensa alaisena. Niin puhuu elämän herra. Mitä teillä on hänelle vastattavaa, te apachi-soturit?"
Hän vaikeni nähtävästi odottaen, että joku päälliköistä vuorostaan puhuisi.