Päästyään viimein sille paikalle, missä jotenkin kapea joki vieritteli mutaisia laineitaan puuvillapensaiden reunustamien rantojen välissä, meksikolainen pysähtyi, astui selästä keskellä tiheätä metsikköä, ja tultuaan vakuutetuksi olevansa aivan yksin hän tempasi maasta kourallisen ruohoa ja kuivasi sillä hevosensa niin huolellisesti ja innokkaasti, kuin tämän luotettavan ja uskollisen toverin hoidossa voivat tehdä vain miehet, joiden henki joka hetki voi riippua hevosen nopeudesta. Sitten hän otti suitset hevosen päästä, jotta tämä sitä helpommin voisi syödä ympärillään olevaa pitkää ruohoa, minkä jälkeen hän levitti zarapéen maahan, kävi pitkäkseen sille ja sulki silmänsä.
Noin kahden tunnin aikana ei kukaan häirinnyt erämaan hiljaisuutta, ei ainoatakaan ääntä kuulunut yössä. Don Fernando makasi liikkumatta, aivankuin kuollut, pää taaksepäin vasemman käden nojassa ja silmät kiinni.
Nukkuiko hän? Oliko hän valveilla? Ei kukaan voinut vastata näihin kysymyksiin.
Äkkiä pöllön kirkaisu kiiti läpi avaruuden. Don Fernando nousi aivankuin jousen ponnahuttamana, kumartui ja kuunteli silmät taivaaseen päin suunnattuina.
Yö oli pimeä, tähdet levittivät yhä himmeätä ja salaperäistä valoaan maan yli; mikään ei osoittanut päivän lähestymistä.
Kello oli tuskin kaksi aamulla, pöllö on ensimmäinen lintu, joka äänellään tervehtii auringon nousua mutta pöllö ei ilmoita päivän tuloa kolme tuntia aikaisemmin. Huolimatta kuulemansa äänen täydellisestä yhtäläisyydestä meksikolainen epäili. Pian kuului toinen ääni, ja sitä seurasi milt'ei heti kolmas, joka kokonaan haihdutti don Fernandon epäilyn. Hän nousi ja matki kolmasti kalalokin ääntä.
Sama ääni kuului muutamien minuuttien kuluttu joen vastakkaiselta rannalta.
Don Fernando pani taas suitset hevosensa päähän; kääriytyi zarapéehensa, ja tarkastettuaan että aseensa olivat hyvässä kunnossa, hän hyppäsi satulaan jalustimiin koskematta sekä ratsasti jokeen.
Vähän matkan päässä hänen edessään oli poppelien ja puuvillapensasten peittämä saari. Tätä saarta kohti hän suuntasi matkansa, joka ei ollut pitkä, se kesti vain muutamia minuutteja. Pääsy saarelle oli helppo. Hevonen, täysin levänneenä herransa sille suoman kahden tunnin pysähdyksen jälkeen, ui voimakkaasti ja kiipesi ylös loivaa rantaa melkein suoraan vastapäätä lähtöpaikkaa.
Tuskin ratsastaja oli noussut maihin saarelle, kura toinen ratsastaja tuli pensaikosta ja pysähtyi hänestä noin kahdenkymmenen askeleen päähän, huutaen kovalla ja hyvin tyytymättömällä äänellä.