Jonkun silmänräpäyksen molemmat miehet seisoivat siten vastakkain, tarkastaen toisiaan luihun sitkeästi, kuten kaksintaistelijat, jotka vaanivat sopivaa tilaisuutta hyökätäkseen toistensa kimppuun.
Vaikka don Estevanin kasvot olivatkin liikkumattomat, niin hänen katseessaan oli kuitenkin surumielisyyden leima, jota hän turhaan koetti salata.
Käsivarret ristissä, pää pystyssä, kulmakarvat rypyssä, huulet vääntyneinä vihasta, joka kihisi hänen sisässään ja jota hän koetti pidätellä, don Fernando odotti nuoren miehen ensimmäisiä sanoja, saadakseen selville, alkaisiko hän heti hyökkäyksensä vai olisiko tyytyvinään niihin anteeksipyyntöihin, joita toinen luultavasti valmistautui hänelle tekemään.
Vähitellen oli tullut yhä valoisampi, taivas säteili komeana, sateenkaaren kaikissa väreissä, taivaanranta liekehti ja aurinko, vaikkei se vielä ollutkaan noussut, ilmoitti, että se pian kohoaisi ja välkkyvillä valovirroillaan korvaisi sen himmeän valonhohteen, joka kaihomielisesti tuikki muutamista tähdistä, joita vielä näkyi tummansinisellä taivaalla.
Tuhansia väkeviä lemuja nousi maasta ja aamutuuli, joka kohisten kulki tuuheita puidenlatvoja pitkin, kokosi suunnattomiin pyörteisiin sumun, joka lepäsi joella.
Viimein don Estevan päätti katkaista äänettömyyden, joka alkoi tuntua yhtä tukalalta hänelle kuin toisellekin.
"Tahdon olla suora teitä kohtaan, caballero", hän sanoi. "Olen kuullut joka sanan keskustelustanne Tiikerikissan kanssa; huomaatte siis että minulla on nyt varsin hyvät tiedot ja että tiedän, että don Fernando Carril ja Kivisydän, mehiläismetsästäjä, on sama henkilö."
"Niin", meksikolainen vastasi katkerana, "huomaan, että te olette kokenut vakoilutaidossa, jonka ikävän toimen olette itsellenne valinnut, caballero."
"Kuka tietää? Kenties olette, ennenkuin keskustelumme on lopussa, muuttanut mielipidettänne, caballero."
"Epäilen sitä. Mutta sallikaa minun huomauttaa, että teillä on eriskummallinen tapa osoittaa vieraanvaraisuutta niitä vieraitanne kohtaan, joita Jumala teille lähettää."