Ällistyneenä näistä odottamattomista sanoista meksikolainen tunsi punastuvansa, vaikka hän koettikin kaikin keinoin hillitä itseään.
"Vai niin", hän sanoi murtuneella äänellä, "doña Hermosasta, don Pedro de Lunan tyttärestä, eikö niin?"
"Samasta; sanalla sanoen siitä nuoresta tytöstä, jonka hengen vain muutamia päiviä sitten pelastitte."
"Mitä hyödyttää muistuttaa minua siitä tapahtumasta? Jokainen olisi minun sijassani menetellyt aivan samalla tavalla."
"Mahdollisesti; mutta minä luulen, tarvitsematta joutua epäilijän asemaan, että te erehdytte. Mutta teihin nähden ei olekaan kysymys siitä. Te olette, sanon, muutamia päiviä sitten pelastanut doña Hermosan hirvittävästä kuolemasta! Ensi hetkessä te, tahtomattanne noudattaen salaista ylpeydentunnettanne, äkkiä erositte hänestä, päättäen palata takaisin erämaahan ja olla enää tapaamatta häntä, joka oli niin paljon velkaa teille."
Ihmetellen ja samalla äkeissään siitä, että huomasi ajatuksensa niin hyvin paljastetuksi, don Fernando keskeytti äkkiä don Estevanin puheen.
"Olisi todellakin parempi, caballero", hän sanoi lyhyesti, "jos tahtoisitte olla hyvä ja päästä pyytämääni selitykseen, kuin antautua arveluihin, tosin varsin nerokkaisiin, mutta joilla on se vika, että ne ovat aivan perusteettomia."
Don Estevan hymyili hienosti ja teki lopullisen päätöksensä.
"Oh, paras don Fernando", hän sanoi, "ei teidän maksa vaivaa koettaa pettää minua, kaikki kieltäminen on sen vuoksi hyödytöntä. Te olette nuori ja te olette kaunis. Viettäen elämäänne erämaalla te ette vielä tunne inhimillisten tunteiden alkeitakaan. Te ette ole voinut nähdä doña Hermosaa rankaisematta. Hänet nähdessänne on sydämenne värähtänyt rinnassanne, uusia ajatuksia on herännyt mielessänne ja valloittaneet aivonne, ja jättäen kaiken, välittämättä mistään muusta teillä on ollut vain yksi päämäärä, halu nähdä jälleen tuo nuori tyttö, joka ilmestyi teille kuin unessa ja teki tähänastisen rauhallisen elämänne levottomaksi. Te olette tahtonut nähdä hänet taas, vaikkapa vain minuutin, sekunnin ajan."
"Se on totta", don Fernando mumisi tahtomattaankin totuuden voiman valtaamana. "Niin, kaiken, mitä te nyt niin laajasti kuvailitte, minä myönnän. Saadakseni vain vilaukseltakaan nähdä edes tuon nuoren tytön vaatteiden liepeet, antaisin ilolla henkeni. Mutta miksi minä olen sellainen? Sitä yritän turhaan käsittää."