Toisinaan hän pysähtyi, kohotti erään ikkunan verhoa ja koetti yön pimeyden läpi silmäillä kadulle; mutta turhaan, sillä yö oli liian pimeä, jotta olisi voinut erottaa mitään ulkona. Tai myös hän kuunteli tarkkaavasti, ikäänkuin kaukainen kaiku olisi kaupungin hälinästä tuulen siivillä kuljettanut viestin, jonka merkityksen hän tiesi. Mutta pian, vakuutettuna erehtyneensä, hän kärsimättömällä liikkeellä ja kasvavalla levottomuudella jatkoi taas usein keskeyttämäänsä kävelyä.
Tämä mies oli don Gusman de Ribeyra, kuuluen maan etevimpiin perheisiin ja suoraan alenevassa polvessa ensimmäisten valloittajien jälkeläisiä. Don Gusman oli isänsä käskystä jo nuorena saanut oppia sotilaan kovaa ammattia, ja itsenäisyyssodan aikana hän oli ajutanttina seurannut San-Martinia, kun tämä kenraali, mennen Kordillien yli sotajoukkonsa etupäässä, oli saanut Chilen ja Perun nousemaan kapinaan.
Aina tästä ajasta asti hän oli yhtämittaa palvellut milloin toisen milloin toisen päällikön alaisena, koettaen mahdollisuuden mukaan olla palvelematta lippua, joka oli vihamielinen isänmaan todellisille eduille.
Tämä oli vaikea tehtävä alituisissa myllerryksissä, joita monien vallasta kiistelevien vähäarvoisten henkilöiden kunnianhimo aiheutti. Taitavuutensa ja etenkin rehellisyytensä kautta don Gusmanin oli kuitenkin onnistunut pysyä niistä erossa. Siitä huolimatta hän, koska Rosas, joka ei pitänyt hänen todella vapaamielisistä periaatteistaan, epäili häntä, oli kaksi vuotta sitten jättänyt erohakemuksensa ja vetäytynyt yksityiselämään. Don Gusmania, joka oli todellinen kunnioitettava sotilas ja vaikka hän ei näköjään ottanutkaan osaa politiikkaan, diktaattori äärettömästi pelkäsi sen vaikutuksen takia, joka hänellä hänen suoran ja päättävän luonteensa vuoksi oli maanmiehiinsä, jotka häntä kohtaan tunsivat niin syvää kunnioitusta ja niin täydellistä luottamusta, että kenraali Rosas monesti oli pidättynyt, vaikkei hän juuri häikäillyt mitään, maanpakoon ajamalla tai muulla tavoin vapaantumasta tästä miehestä, jonka vaiteliaisuus ja jalo ylpeys näyttivät hänestä aivankuin julkisesti moittivan hänen tekojaan.
Sillä hetkellä, jolloin johdamme hänet näyttämölle, don Gusman läheni neljääkymmentä, mutta kestämistään lukemattomista vaivoista huolimatta eivät vuodet näyttäneet vaikuttaneen mitään tuohon voimakkaasen mieheen.
Hänen kookas ja jäntevä vartalonsa oli yhäkin suora, hänen kasvojensa ilme aina yhtä älykäs ja luja, silmät yhtä loistavat. Muutamat siellä täällä hiuksissa häämöttävät hopeasuortuvat, sekä pari kolme syvää ryppyä otsalla, enemmän ajatustyön kuin vuosien aiheuttamia, olivat ainoat merkit siitä, että hän oli saavuttanut elämän puolipäivän.
Kello oli jo muutamia minuutteja sitten lyönyt yksitoista, kun muutamat kovat lyönnit porttiin saivat don Gusmanin säpsähtämään.
Hän pysähtyi äkkiä ja kuunteli.
Jotenkin vilkasta sananvaihtoa kuului portaikosta. Ollen onnettomuudeksi liian etäällä huoneessaan don Gusman ei voinut erottaa muuta kuin kovaäänistä sekavaa puheen sorinaa, käsittämättä mistä kysymys oli.
Viimein hetken kuluttua hälinä lakkasi, salin ovi aukeni ja muuan palvelija astui sisään.