Tämä puhetapa oli raakaa, mutta ehdottomasti johdonmukaista. Don Gusman painoi päänsä alas alistuvasti. Hän huomasi olevansa tämän miehen vallassa.
"Te olette kuitenkin viholliseni", hän sanoi.
"Kuka tietää, caballero? Tällaisena aikana, kun nyt elämme, ei kukaan voi vastata ystävistään eikä vihollisistaan."
"Mutta mitä te minusta oikeastaan tahdotte?" don Gusman huudahti, äärettömän hermostuneena, etenkin kun hänen täytyi pidättää sydämessään kiehuvaa vihaa.
"Sanon sen teille kohta, mutta olkaa hyvä älkääkä keskeyttäkö minua enää, sillä olemme jo hukanneet liiankin paljon aikaa, jonka arvon te tuntenette paremmin kuin minä."
Don Gusman katsahti häneen tutkivasti. Eversti jatkoi, ollen olevinaan sitä huomaamatta:
"Samassa kuin minä, kuten luulitte, tulin niin sopimattomaan aikaan, te annoitte viimeiset määräyksenne Diegolle, uskotulle palvelijallenne, pitää hevoset valmiina."
"Ah!" don Gusman sanoi vain.
"Niin, tämä on siinä määrässä totta, että te lähteäksenne odotitte vain erästä karjapaimenta, joka olisi oppaananne ruohoaavikolla."
"Te tiedätte senkin?"