"Minä tiedän kaiken. Muuten saatte itse päättää: teidän veljenne, don Leoncio de Ribeyran, joka jo useita vuosia on ollut maanpaossa Chilessä koko perheineen, odotetaan saapuvan tänä yönä Buenos Ayresin lähelle; te olette kahdeksan päivää sitten saanut tiedon hänen tulostaan. Te aijotte lähteä hacienda del Picoon, jossa hän odottaa teitä, tullakseen sitten tuntemattomana kaupunkiin, missä te olette hankkinut hänelle varman turvapaikan, ainakin omasta mielestänne. Eikö asian laita ole niin? Olenko kenties unhottanut jonkun pikkuseikan?"
Masentuneena nyt kuulemastaan don Gusman oli painanut päänsä käsiinsä.
Kauhea kuilu aukeni hänen eteensä: jos Rosas tunsi hänen salaisuutensa — ja everstin seikkaperäisen kertomuksen jälkeen ei siitä ollut epäilyäkään — niin tuo villi diktaattori oli jo päättänyt hänen ja hänen veljensä kuoleman. Toivon kipinänkin säilyttäminen olisi ollut hulluutta.
"Hyvä Jumala!" hän huudahti tuskissaan, "veljeni, veli raukkani!"
Eversti näytti hetkisen nauttivan sanojensa vaikutuksesta, jonka jälkeen hän jatkoi sävyisällä ja liehakoivalla äänellä:
"Rauhoittukaa, don Gusman, kaikki ei vielä ole menetetty; ne asiat, jotka niin seikkaperäisesti kerroin salaisuudestanne, minkä luulitte niin hyvin säilyttäneenne, tunnen vain minä yksin; vangitsemismääräyksenne pannaan toimeen vasta auringon noustessa huomenna; tällä hetkellä ottamani askel on omansa osoittamaan, ettei aikomukseni ole käyttää väärin sitä etua, jonka sattuma on käsiini antanut."
"Mutta mitä te minusta tahdotte? Kuka te olette, taivaan nimessä?"
"Kukako olen? Te olette itse sanonut sen: teidän vihollisenne. Mitäkö tahdon? Pelastaa teidät."
Don Gusman ei vastannut. Hän oli ankaran liikutuksen vallassa, hänen ruumiinsa näytti vapisevan hermoväristyksestä.
Eversti kohautti kärsimättömästi olkapäitään.