Don Bernardo rypisti kulmakarvojaan, mutta saavutti taas mielenmalttinsa.
"Caballero", hän sanoi, "sanokaa palvelijallenne, että hän tuo esille hevoset, minä itse vien teidät ulos kaupungista, josta te ette ilman minun suojelustani voi päästä pois, sillä jokaista askeltanne vartioidaan. Teidän ei tarvitse pelätä mitään niiden miesten taholta, jotka seuraavat minua, ne ovat minulle uskollisia ja luotettavia, olen erikoisesti valinnut ne. Muuten me jätämme heidät vähän matkan päähän täältä."
Don Gusman epäili hetkisen. Eversti tarkkasi häntä levottomasti, viimein ylimys näytti tehneen lopullisen päätöksensä, ja ojentautuen hän katsoi everstiä suoraan kasvoihin sekä lausui päättävästi:
"Ei, tapahtukoon mitä tahansa, niin minä en seuraa neuvoanne, eversti."
Tämä hillitsi kiivaan tyytymättömyyden tunteensa.
"Te olette hullu", hän huudahti, "ajatelkaa"…
"Päätökseni on tehty", don Gusman keskeytti kuivasti, "minä en astu askeltakaan tästä huoneesta teidän seurassanne, ennenkuin tiedän syyn omituiseen käytökseenne. Kaikista vastaanponnistuksistani huolimatta salainen tunne sanoo minulle, että te yhä olette vihamieheni ja että jos te tällä hetkellä olette palvelevinanne minua, eversti, niin tapahtuu se enemmän aikomuksessa panna toimeen joku kavala suunnitelma kuin tarkoituksessa todella hyödyttää minua tai omaisiani."
"Olkaa varuillanne, caballero! Tullessani tänne aikomukseni olivat hyvät; älkää pakottako minua mielettömällä itsepäisyydellänne keskeyttämään tätä keskustelua, jota emme enää voi uudistaa. Minulla on vain yksi asia sanottavana teille, ja se on, että olkoon syy menettelyyni tällä hetkellä mikä tahansa, niin aikomukseni on pelastaa teidät ja omaisenne. Kas siinä ainoa selitys, minkä luulen tarvitsevani teille antaa."
"Siinä ei ole mielestäni tarpeeksi, caballero."
"Miksikä ei, jos suvaitsette?" eversti vastasi ylpeästi.