"Tässä olemme, Luco."
Kuusi hampaisiin asti asestettua henkilöä ympäröi silmänräpäyksessä sotilaan.
On tarpeetonta mainita, että nämä henkilöt olivat niitä ratsastajia, jotka tuntia aikaisemmin olivat majatalon luona törmänneet yhteen punaisten kanssa ja jotka, viisaasti kyllä, olivat pysyneet piilossa.
Majatalossa jatkui yhä tanssi ja melu. Ilonpito kohosi lopulta äärettömäksi hurjistetuksi.
Vieraat olivat siis varmoja siitä, ettei heitä häirittäisi. Sitäpaitsi vaikka kuu olikin noussut ja valaisi melkolailla, matkavaunujen takana suojassa oleva joukko ei pelännyt, että sitä huomattaisiin, jota vastoin he asemansa johdosta saattoivat nähdä heti jokaisen, joka lähti talosta.
Käyttäkäämme hopeahohteista kuun valoa hyväksemme, muutamin sanoin kuvaillaksemme näitä uusia henkilöitä, joka on sitäkin helpompaa, koska he olivat varovasti nousseet hevostensa selästä, taluttaen niitä suupielestä.
Olemme maininneet, että heitä oli kuusi. Kolme ensimmäistä oli selvästi peoneja, mutta heidän raskaat hopeakannuksensa, kirjaillut samettivyönsä, hienosti koristellut aseensa, jotka pilkoittivat heidän kallisarvoisten, bolivialaisesta laamavillasta kudottujen viittojensa alta, ja ennen kaikkea se kunnioittava tuttavallisuus, jolla he liittyivät isäntiinsä, osoitti selvästi missä määrin he olivat oikeutetut nauttimaan näiden arvonantoa.
Nämä peonit eivät oikeastaan olleet vain palvelijoita, vaan myös ystäviä, tosin kyllä vaatimattomia, mutta luotettavia ja koeteltuja kauheissa vaaroissa.
Kaksi isännistä oli noin kolmenkymmenen tai kolmenkymmenenviiden vuotiasta, parhaassa miehuuden ijässä.
Heidän pukunsa oli aivan samankuosinen kuin palvelijainkin ja erosi vain kalliimman ja hienomman kankaansa puolesta.