Ensimmäisellä, pitkällä ja kookkaalla, hienokäytöksisellä miehellä oli ylpeän päättäväiset ja rohkean näköiset kasvot, joilla kuvastui suoruus ja hyvyys ja jotka ensi silmäyksellä herättivät kunnioitusta ja mieltymystä.
Hänen nimensä oli don Leoncio de Ribeyra.
Hänen toverinsa oli jotenkin samankokoinen ja samoin käytökseltään erittäin hieno, mutta oli kuitenkin aivan don Leoncion vastakohta. Hänen siniset silmänsä, lempeine ja salaperäisine naismaisine katseineen, hänen suuri vaalea tukkansa, joka hulmuavina kiharoina aaltoili panamahatun alta ja hajallaan riippui hänen olkapäillään, hänen ihonsa himmeän vaalea väri, joka oli vastakohtana don Leoncion vähän olivinväriselle ja pronssinkarvaiselle iholle, saattoivat otaksumaan, ettei hän ollut syntynyt espanjalaisen Amerikan lämpimän taivaan alla. Kuitenkin tämä henkilö voi paremmin kuin hänen toverinsa ylpeydellä vaatia, että häntä pidettäisiin todellisena maan lapsena, koska hän suoraan polveutui urhoollisesta ja onnettomasta Tupac-Amaru'sta, viimeisestä Inka-suvun jäsenestä, jonka espanjalaiset niin raukkamaisesti murhasivat.
Hänen nimensä oli Manco-Amaru, Diego de Solis y Villas Reales. Pyydämme lukijalta anteeksi tätä pitkää nimien jonoa.
Don Diego de Solis'illa oli jonkunverran naisellisesta ulkonäöstään huolimatta leijonan rohkeus, jota mikään ei voinut ihmetyttää eikä edes liikuttaa. Hänen valkoisten, ruusunvärisillä kynsillä varustettujen käsiensä hienon ja melkein läpikuultavan ihon alla oli teräksiset hermot.
Mitä tulee kolmanteen herrasmieheen, joka vaatimattomasti pysyttelihe toisten takana, niin hän oli kääriytynyt niin huolellisesti viittansa poimuihin ja hänen hattunsa reunat olivat niin hyvin käännetyt kasvoille, että oli mahdoton erottaa hänestä muuta kuin kaksi suurta mustaa silmää, jotka toisinaan näyttivät syöksevän tulta. Hänen hoikka vartalonsa, hieno ulkomuotonsa, pehmeät, vapaat eleensä ja notkeat, kiemurtelevat liikkeensä panivat otaksumaan, että hän oi vasta lapsi, ellei tuossa miehen puvussa piillyt naista, joka oli todennäköisempää.
Sillävälin oli korpraalissa, heti hänen jouduttuaan nyt kuvailemaimme henkilöjen seuraan, tapahtunut täydellinen muutos. Hänen jyrkkä, kiukkuinen käytöksensä oli muuttunut tuollaiseksi mielisteleväksi kursailuksi, joka osoittaa todellista uskollisuutta. Hänen kasvoiltaan oli kadonnut pilkallinen, kavala ilme ja sijaan tullut ystävällinen ja iloinen hymyily.
Don Leoncion onnistui vain vaivoin tukahduttaa ne rajut ilonpurkaukset, joihin sotilas antautui sellaisen henkilön vilpittömyydellä, joka vihdoinkin saa nauttia kauan odottamaansa onnea.
"Kas niin, Luco", hän lausui, "rauhoitu, ystäväni: minä tässä olen, minä todellakin! Olehan nyt varovainen, poikani, hetki ei nyt ole sovelias mielenpurkauksille."
"Se on totta! Se on totta, herrani, mutta minä olen niin iloinen, nähdessäni teidät taas niin pitkän ajan kuluttua." Ja hän pyyhki kuumia kyyneleitä, jotka valuivat hänen pronssinvärisiä poskiaan pitkin.