Vanki erotettiin vaimostaan väkivalloin ja kytkettiin erääseen noista kamalista vankilaluolista, missä tyrannin uhrit hiljalleen kituivat kuoliaaksi, odottaessaan kidutusta, jonka rinnalla kuolema oli vapahdus.
Kuitenkaan ei diktaattorin kosto ollut niin täydellinen kuin hän oli toivonut. Ranskan ja Englannin konsulit, säälien doña Antonian onnetonta tilaa, tekivät pontevia esityksiä tyrannille ja vieläpä kävivät useita kertoja Palermossa tapaamassa villipetoa pesässään. Sanalla sanoen, he saivat rukouksillaan ja uhkauksillaan aikaan sen, että naisraukka vapautettiin ja lähetettiin omaistensa luo, johon Rosas myöntyi hampaitaan kiristellen ja raivosta kiehuen. Mutta hän ei uskaltanut uhmailla konsuleita suorastaan eikä tuntenut itseään kyllin voimakkaaksi ryhtyäkseen taisteluun heitä vastaan. Tämän hyväntahtoisen välityksen kautta ja heidän mahtavassa turvassaan doña Antonia ainakin vältti sen kidutuksen, jota Rosas valmisteli hänen kärsittäväkseen.
Mitä don Gusmaniin tulee, niin kaikki hänen hyväkseen tehdyt yritykset raukesivat tyhjään. Rosas kieltäytyi jyrkästi ei ainoastaan laskemasta häntä vapaaksi, vaan vieläpä lieventämästä sitä kauheaa kohtelua, jonka hän oli hänelle vankilassa määrännyt.
Onnettomuudeksi don Gusman de Ribeyra oli rikollinen lain silmissä. Konsulien toimenpiteet voivat olla vain virallisia; he eivät katsoneet voivansa vaatimalla vaatia, peläten saattavansa tiikerin vimmastumaan ja vahingoittamaan sitä, jonka etua he valvoivat, jos he olisivat enemmän osoittaneet harrastustaan häntä kohtaan.
Kuusi kuukautta oli kulunut don Gusmanin vangitsemisesta pampaksella. Doña Antonia oli, hänen osakseen tulleen huolenpidon kautta, vähitellen saanut ymmärryksensä takaisin. Mutta nyt hänen tilansa huononi, sillä kamala todellisuus selvisi hänelle koko laajuudessaan. Hän käsitti koko onnettomuutensa suuruuden ja hänen epätoivonsa teki hänet niin äärettömän heikoksi, että pelättiin hänen kuolevan.
Samaan aikaan levisi huhu, että don Gusman de Ribeyra, joka näytti unohtuneen vankiluolaansa, viipymättä asetettaisiin sotaoikeuden tuomittavaksi.
Rosas käytti innokkaasti tilaisuutta tehdäkseen valtiopetostuomion niin julkiseksi kuin mahdollista, toivoen tämän eittämättömästi lainmukaisen teon kautta saavansa kansan unohtamaan kaikki murhat, joita hänen nimessään joka päivä pantiin toimeen.
Pian oli tieto tästä julkaistu, vieläpä päiväkin, jolloin don Gusman astuisi tuomariensa eteen, oli määrätty.
Emme ole hetkeen aikaan puhuneet eräästä henkilöstä, johon meidän nyt taas täytyy palata. Tämä henkilö on korpraali Luco.
Kun kunnon korpraali näki muulien ja härkien ajajien lähtevän tiehensä ja don Leoncion jättäneen veljensä, vieden suurimman osan peoneja mukanaan, ei hän kuvitellut asemaansa ollenkaan edulliseksi. Kavaltajana ja luopiona hänet vähintään teloitettaisiin. Kun hän nousevan auringon ensi valossa saattoi nähdä jonkun matkan pampakselle päin, niin hän huomasi ensiksi tomupilven, joka nopeasti läheni; ja hän ymmärsi, että tämän tomupilven suojassa oli sotamiehiä ja että nämä tulivat kostamaan tovereitansa, joiden tappamiseen hän, Luco, niin iloisesti oli ottanut osaa, sekä että nuo sotamiehet hetken kuluttua olisivat perillä ja ampuisivat hänet, jos ne saisivat hänet käsiinsä. Tämä edellytys ei ollut mikään houkutteleva korpraalille. Mutta toisaalta hän rakasti isäntäänsä eikä voinut niin vain jättää häntä. Hän oli siis vaikeassa asemassa, tietämättä mitä päättäisi, vaikka aika olikin täpärällä. Onneksi hänen vaimonsa ilman muuta ratkaisi asian selittämällä hänelle, että kaikki yritykset saada don Gusman pakenemaan nykyisessä mielentilassaan, olisivat turhia, ja että olisi parempi säilyttää vapautensa käyttääkseen sitä tuonempana herransa vapauttamiseen, ja vihdoin, että hänkin, Luco, oli isä ja että hänen pitäisi säästää itseään poikaansa varten. Kaikki nämä syyt olivat korpraalin mielestä järkeviä eikä hän enää epäröinyt. Hän nousi taasen ratsulleen ja asetti vaimonsa toisen hevosen selkään, jonka jälkeen molemmat katosivat vastakkaiselle suunnalle, mistä eversti seuralaisineen tuli.