"Sinä siis yhäkin itsepintaisesti tahdot pelastaa minut?" don Gusman sanoi, hymyillen surullisesti.
"Enemmän kuin milloinkaan ennen, tuhat tulimmaista! Tällä kertaa ette saa enää epäröidä, kahden päivän kuluessa teidät tuomitaan."
"Sitä parempi! Sitä pikemminhän sitten tulee loppu" don Gusman mumisi, huo'ahtaen helpotuksesta.
"Hyvä! Eivät asiat ole sinnepäinkään kuin te ajattelette, teillä on hyviä ystäviä, señor, Englannin ja Ranskan konsuleissa. Ulkosatamassa on pieni, kaunis ranskalainen kuunari, joka vain vartoo teitä, lähteäkseen merelle."
"Siinä tapauksessa on pelättävissä, ettei se milloinkaan pääse lähtemään Buenos Ayresista."
"No, no, no! Niin en luule, päinvastoin olen vakuutettu vastakohdasta. Olenpa sopinutkin siitä Ranskan konsulin kanssa. Ylihuomenna kuunari nostaa purjeensa, lähettää veneen teitä noutamaan ja risteilee sillävälin sataman suulla. Kun kerran olette Ranskan lipun suojassa, niin ei kukaan rohkene teitä hätyyttää."
"Viimeisen kerran pyydän sinua tarkoin kuulemaan mitä sanon, Luco", don Gusman lausui lujalla äänellä. "Minä en tahdo, kuuletko, en tahdo pelastua, vaan pidän parempana, että tyranni, joka meitä hallitsee, saa kärsiä häpeän minun kuolemastani. Kiitän sinua uskollisuudestasi, vanha uskottu palvelijani, mutta minä vaadin, että lakkaat panemasta itseäsi vaaraan minun tähteni. Syleile minua ja älkäämme enää puhuko tästä asiasta."
"Hm!" kersantti sanoi; "te siis olette jyrkästi päättänyt niin, herrani? Eikö mikään voi järkyttää päätöstänne?"
"Ah, yksi ainoa henkilö voisi kenties vaikuttaa minuun niin, mutta tämä henkilö ei tiedä mitä tapahtuu itselleenkään; onneksi hän on menettänyt järkensä ja järjen mukana muistinsa, tuon sortuneitten sydämien parantumattoman syövän."
Kersantti hymyili, ja aukaisten univormunsa hän otti esiin kirjeen, jonka hän ojensi isännälleen, sanaakaan sanomatta.